Johanna Venhon Syyskirja

***

“Hän on nainen, joka rakastui saareen, aika hankalaan sellaiseen vieläpä, ja saareen pääsee vain merta pitkin, silloin kun se merelle sopii.” 

Syyskirja muuttaa Tove Janssonin ja Porvoon saaristossa sijaitsevan Klovharun saaren eläväksi vajaan kolmensadan sivun ajaksi. Ja täytyy todeta, että näillä sivuilla viihdyin.

Jos aloitetaan siitä, mikä on mielestäni kirjassa väkevintä: saaristomiljöön kuvailu purevan kauniisti ja rikkaasti. Ympäristön piirtäminen eläväksi alkaa kirjan ensimmäisiltä sivuilta ja jatkuu läpi teoksen, enkä voi merta rakastavana ihmisenä olla ihastumatta siihen, kun joku osaa pukea meri-ilman raikkaudella lauseiksi rujot kalliot, käkkäräiset merituulessa kieppuvat oksat ja meren, oi, meren.

Kevään ryskyvät jäälautat, alkukesän lintujen paljous ja niitten parittelu, kärsivällisesti hautovat lokkiemot ja muniaan raivokkaasti puolustavat tiirat, hoipertelevat untuvikot, kesän rasvatyynet illat, verkkojen lasku puuveneellä ilta-auringossa, ruusuntuoksu tuulessa, mutta myös syksyn tummeneva ankaruus vuosi vuoden jälkeen.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa kerronta tapahtuu vuorotellen Toven ja Marian, nuoren kirjailijaa ihailevan opiskelijan ja ekoaktivistin, näkövinkkelistä. Tove on Tootinsa kanssa viimeisiä päiviä Klovharun saarella, hän jättää saarelle sattuvia hyvästejä ja näin tehdessään hänen mieleensä nousee syvältä ponnistavien aaltojen lailla muistoja läheltä ja kaukaa sekä elämän että taiteilijauran varrelta.

Kaikki taiteen tekeminen pohjautuu haluun, ilman sitä tulos on puolikuollutta ja väkisin pystyyn nostettua, siksi taide alkaa halun etsimisestä.

Maria on kirjoittanut jo aiemmin Tovelle kirjeen, esittänyt siinä kysymyksen – Millaista on elää maailmassa ilman äitiä? – ja kun ei ole saanut siihen vastausta, hän päätyy biologiryhmän kanssa Pellinkiin, fyysisesti lähelle Tovea, siltikin veneenmitan päähän.

Syyskirja on kirja luopumisesta, oman paikkansa löytämisestä, vanhenemisesta ja uskaltamisesta. Se kuvaa myös kiehtovasti luomisen prosessia, millaista se on kun veistelee lauseita, vetää vakaalla tai väräjävällä kädellä viivoja kankaalle tai paperille. Venho on luonut fiktiivisestä Tovesta uskottavan henkilön, josta tulee esiin hippuja saaristossa, toisia ulkopuolella, muussa maailmassa.

Pidän suuresti pitkistä, monikerroksisista ja asioita lempeästi pyörittävistä lauseista, ja sellaisia Venho kirjoittaa taidokkaasti. Mieleenpainuva ja minua miellyttänyt yksityiskohta oli myös jokaisen luvun alussa oleva tiivistelmä luvussa käsiteltävistä asioista.

Kirjan lukeminen osui minulle henkilökohtaisesti koskettavaan hetkeen, jossa jätän itsekin juuri hyvästejä merelle, saarelle, kallioille, rakkaiden kävelyreittien varrella pauhaaville Itämeren aalloille. Siitäkin syystä, mutta ei vain siksi, Syyskirja jää mieleeni erityisellä tavalla.

Kiitos Johanna Venholle upeasta teoksesta, joka on ulkoasultaankin kuin taideteos, ja jonka inspiroimana haluan saaristoon, tarttua kynään sekä Tove Janssonin teoksiin!

Lisään tähän loppuun vielä muita mieleeni tulevia kiinnostavia biofiktion kategoriaan kuuluvia kirjoja:

• Johanna Venho: Ensimmäinen nainen (2019, lukulistalla)
• Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista (2016, lukulistalla)
• Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta (alkuteos 2006, luettu ja erittäin lämmin suositus tälle!)
• Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet (2021, lukulistalla)
• Minna Rytisalo: Rouva C. (2018, luettu)
• Rakel Liehu: Helene (2003, lukulistalla)
• Jari Järvelä: Aino A. (2021, lukulistalla)
• Ritva Hellsten: Raija (2020, lukulistalla)
• Marie Benedict: Rouva Einstein (alkuteos 2016, luettu)

Tuleeko jollekulle mieleen muita esimerkkejä tästä lajista?

280 s. | WSOY, 2021  | Kansi Rauha Mäkilä & Martti Ruokonen  | Oma ostos, Helsingin kirjamessuilta