Murhia, utua ja painavia sanoja G Live Labissa

Viime keskiviikkona astuin Tampereen Puutarhakadulla appelsiinin sisään, eli oranssinhohtoiseen G Live Labiin. Edessä oli illan verran tuoreita musiikintekijöitä ja tulkitsijoita: Pirkanmaan Musiikkiopiston rytmimusiikkilinjan päättökonsertti. Vasta konsertin jälkeen oivalsin, että hetkinen, tämähän oli ensimmäinen livekeikka, jota kävin kuuntelemassa sitten koronarajoitusten. Jotain merkittävää on todella puuttunut elämästäni viime vuosina.

Tilassa oli älyttömän hyvä akustiikka ja lämmin tunnelma valtasi mielet. Pöydät täyttyivät live-musiikista nauttivista ihmisistä ja yleisö eli mukana esiintyjien biiseissä sekä spiikeissä.

***

***

Ilari Ryhänen ja Maammon Tummat Marjat

Ryhänen ja Maammon Tummat Marjat esittivät cover-kappaleita, joita yhdisti poikkeuksellinen tematiikka: murhat. Yhdistelmä oli veikeä! Veikeys korostui myös Ryhäsen mustaa huumoria tihkuvien spiikkien aikana, naurahtelin monesti ja sisimmästäni. Tarinat lyriikkojen taustalla olivat synkkiä, mutta biisikattaus osoitti, että musiikilla on voima muuttaa vinksahtanutkin narratiivi kauniiksi, tunnelmalliseksi ja vaikuttavaksi.

Mieleen jääneitä kappaleita olivat erityisesti Shankill Butcher (alkup. esittäjä The Decembrist), Where the Wild Roses Grow (alkup. esittäjä Nick Cave & the Bad Seeds ja Kylie Minogue) ja unkarilaisesta, sadistisesta kreivittärestä kertova Bleeding baroness (alkup. esittäjä Candlemass).

Ryhäsen lauluääni sai aikaan yhtä kylmääviä väreitä kuin laulujen aiheet. Hänen äänenkäyttönsä oli mestarillista. Sen toisessa ääripäässä vaikutti alkukantainen, nivelissä tuntuva voimakkuus ja toisessa ääripäässä koivun silmujen herkkyys. Varsinkin solistin alarekisterin äänet lähettivät sähköimpulsseja suoraan sydämeen.

Ryhäsen ja bändin esityksen aikana kotiuduin konserttipaikkaan. Havainnoin monia mukavia, pieniä tapahtumia: voimakasta jalanheiluttelua, antaumuksellista nachojen rouskutusta, spontaaneja taputuksia, korskeita kitarasooloja ja sähköistynyttä tunnelmaa jousien saapuessa lavalle. Vehreä Tampere tervehti yleisöä lavan takaa aukeavasta ikkunasta.

Mutta minä olin tulehen tuijottaja, jolle tuli niin mukavasti kuuma.

Josephine Lenick

Kun Josephine Lenick saapui lavalle vaaleansinisessä mekossaan, odotin musiikkia kärsimättömästi miettien, olisikohan se, voisiko se olla… folkia? Ja kyllä vain, folkahtavaa oli meno, sitä minä rakastan. Välillä oltiin enemmän country tunnelmissa ja välillä indiepopin puolella, mutta kaiken solmi saumattomasti yhteen Lenickin herkkä ja monivivahteinen tulkinta.

Esitys oli riisuttu, lauluäänessä oli tummuutta ja syvyyttä, joka upotti kuulijansa mielikuvituksen maille: juoksentelemaan niityille hiukset letitettyinä ja hymyt huulilla. Herkimmillään laulu oli jopa haurasta, se veti ohuita, mutta voimakkaita vetoja kuuntelijan mieleen. Lenick oli säveltänyt, sovittanut ja sanoittanut itse kappaleensa. Kappaleet olivat polveilevia, ne etenivät kuin voimakas puro metsän keskellä, olin matkalla mukana kaarnaveneessä, ja totisesti nautin. Mieleeni tuli eräs vanha suosikkini, First Aid Kit.

You’re better poet than a man.

Jani Tikka

Tuo pitkänhuiskea mies, joka saapui bändinsä kanssa viimeisenä lavalle rennoin askelin, on ystäväni. Siksi olen täysin puolueellinen ylistäessäni illan päättänyttä esiintyjää ja kappaleita, joissa käytiin sanojen syvyyksissä ja noustiin sitten muina norsuina tanssimaan.

Janin setti oli ihana lopetus illalle. Kuulijat saivat käydä läpi kokonaisen draaman kaaren: oli herkkiä elämän ja rakkauden ilmiöitä tutkivia kappaleita (joista yhden Jani oli tehnyt jopa polttareissaan), omaa tahtoa ja vapautta alleviivaavia voimabiisejä sekä tanssijalkaa hytkyttäviä rytmejä. Jani Tikka todisti olevansa monipuolinen biisintekijä ja esiintyjä, jonka kappaleet kuulostivat valmiilta vapautettaviksi koko maailman nautittavaksi.

Iso osa setin kappaleista oli Janin omaa tuotantoa, mutta joukkoon mahtui jokunen laadulla valittu cover-kappalekin, joista oma suosikkini oli ehdottomasti ja ilman muuta Antti Aution Minä tuon mukanani sateet. Bändi soitti yhteen saumattomasti. Nautin erityisesti lavalla pariin otteeseen vierailleen Jarno Tikan saksofonin soundista.

Jani Tikan ääniala kulkee laajalle, ylhäälle ja alhaalle, iloihin ja suruihin. Mutta ei osaaminen pelkkään laulamiseen jää: Tikka hypähti välillä kitaran, välillä pianon taakse. Esiintyjänäkin hän onnistui vaikuttamaan siltä älyttömän mukavalta hepulta, jonka kanssa tekisi mieli lähteä viettämään iltaa. Ja onnekseni voin niin tehdäkin ja todeta: hän on myös verratonta seuraa!

Vinkkinä vielä, että Janilta on tulossa ensimmäinen EP julkaisuun kesällä. Tuskin maltan odottaa!

Minä en tanssi, korkeintaan hytkyn hieman.

kulttuuri tapahtumat-ja-juhlat musiikki
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *