Millaista on elää lapsuus raskasmielisyyden valtaamana, vailla vanhempien lempeää kosketusta, työttömyyden köyhdyttämässä perheessä? Siitäkin kertoo tanskalaisen runoilijan ja kirjailijan Tove Ditlevsenin (1917-1976) omaelämäkerrallisen Kööpenhamina-trilogian ensimmäinen osa Lapsuus (S&S, 2021).

Tapahtumat sijoittuvat Kööpenhaminan Vesterbron työläiskaupunginosaan ja avaavat verhoa nelihenkiseen perheeseen, johon kuuluvat äiti, isä, Edvin-veli sekä kertojamme ja kirjoittajamme Tove. He asuvat mustelmilla kouluun ilmestyvän Tähkäpään yläkerrassa, naapurustossa jota asuttavat työttömät työläiset, humalassa toikkaroivat miehet sekä teininä raskaaksi tulevat tytöt.

Ditlevsenin lapsuudessa huolettomuus ei ole itsestäänselvyys, kuten ei ole vanhempien hyväksyntä saati kannustuskaan. Ympärillä pelkoa, huolta ja vitsauksia kylvää maailmanlama, joka vie työpaikat ja asettaa synkkyyden ihmisistä jota toiveikkaimpiin, lapsiin.

Ohkainen teos sipaisee kuin ohimennen monia valtamerensyviä teemoja: lapsen kasvua erilaisen leima otsassa, tyttöjen ja poikien roolien eroja, ystävyyttä, Toven hapuilevaa tietä kirjoittajaksi, hankalaa ja ”vapisevaa” äitisuhdetta sekä perhettä, jossa unelmointi on kiellettyä. Kirjan aikana kasvaessaan alle kymmenvuotiaasta lähes rippikouluikäiseksi Tove lukee runokirjoja isänsä vastustuksesta huolimatta, kirjoittaa itsekin salaa, näpistelee tavaroita ystävänsä kanssa ja tarkkailee ympäristöään havaiten jokaisen roson itsessään, perheessään, naapuruston ihmisissä, maailmassa. Tove tekee vaivattomasti kuin sivulauseissa syvällisiä havaintoja itsestään, siitä miten hän selviytyy tilanteesta toiseen matkimalla muita, muiden käytöstä, sen sijaan että löytäisi tilanteiden herättämät tuntemukset ja luontaiset reaktiot itsestään.

Olen monesti pitänyt kirjallisuudessa lapsen näkökulmasta ja kirjat kuten Markus Zusakin Kirjavaras (Otava, 2013), Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015) tai Harper Leen Kuin surmaisi satakielen (Gummerus, uusin painos 2015) ovat kivunneet korkealle lempikirjojeni listoilla. Ditlevsenin tapa kertoa on myöskin mieleeni: teksti on vahvan toteavaa ja havainnoivaa, kuin kirjailijan kynällä olisi suora reitti ammolleen avattuun lapsen mieleen. Lapsen perspektiivi lieventää ympärillä näkyvää kurjuutta. Tove pitää monia asioita tavanomaisena, sopeutuu sellaiseenkin, johon lukija kiinnittää erityisen huomion. Kaikkeen Tove ei suinkaan sopeudu, kuten naapuruston tyttöjen rumaan kielenkäyttöön tai isän kehotuksiin olla lukematta keksittyjä tarinoita.

Lapsuus sopii kirjana erinomaisesti muiden kevään ja kesän aikana lukemieni jatkoksi ja mieleni yhdistääkin teoksen samaan sarjaan myös aiemmin keväällä suomeksi julkaistun Deborah Levyn muistelmateoksen Mitä en halua tietää (S&S, 2021) kanssa. Teoksia yhdistää omaelämäkerrallisuuden lisäksi myös tarkkanäköinen kuvaus kirjoittajiensa kiehtovista ensiaskelista kohti kirjoittamista.

Lapsuus värisyttää mieleni pintaa haikeudella. On oikeastaan aika uskomatonta, että tämä mitaltaan ja kooltaan pikkuruinen teos käsittelee näin laajasti eri aiheita, vieläpä varsin liikuttavasti. Kirjaa tovin tuumailtuani ymmärrän, että jotain jään kuitenkin kaipaamaan, kenties vielä syvempää sukellusta Toven mietteisiin ja niiden syntykohtiin. Kerronta on omalla tavallaan hyvin kaunista ja mutkatonta, sitä en kiistä. Seuraavaa osaa pitääkin tämän jälkeen lähes malttamattomana odottaa.

Tällä pienellä, mutta samalla valtavan suurella teoksella aloitan kirjabloggaamisen bloginimellä Narratiiveja. Minut voi myös löytää Instagramista – tai tuttavallisemmin kirjagramista – samaisella nimimerkillä. Juuri sieltä sain, tuosta lämminhenkisestä ja inspiroivasta yhteisöstä, uudelleen heränneen innostuksen lukemiseen viime vuonna ja idean tämän bloginkin perustamiseen. Tervetuloa siis mukaani kirjojen ja lukemisen viehättävään, antoisaan maailmaan!

142 s. | Schildts & Söderström, 2021. | Alkuteos Barndom, 1967. | Suomennos Katriina Huttunen | Teos saatu arvostelukappaleena.