Mutta monesti ihminen osoittaa rakkautta sillä mikä on hänelle itselleen tärkeää, ei sillä mikä on tärkeää toiselle, ja kai se on suurta rakkautta sekin, vaikka onkin kääntynyt toiseen selin ja itseensä päin sydän edellä. (90)

Käsissäni oli jälleen upea teos kohta päättyvän vuoden aikana julkaistujen joukosta. Tämä läpinäkyvä sydän kertoo kolmesta sisaresta, sodanajan Hangosta, rintamalinjat säröille rikkovasta rakkaudesta. Päähenkilömme on siskoksista keskimmäinen, Beata, joka kirjan alussa palaa Hankoon perheensä kanssa. Mukana ovat siskosten äiti ja isä sekä Agnes, Beatan isättä kasvava tytär. Vain velipoika Cyrus puuttuu, hän on läsnä kirjeinä rintamalta.

Beata tapaa siniseksi maalatun kotinsa pihalla ruokaa etsivän sotavangin, Ivanin. Tapaaminen kestää vain lyhyen hetken, seuraavalla kerralla silakat vaihtavat omistajaa, ja rakkaus, se tekee sekunneissa pesän Beatan sydämeen. Tämän jälkeen Beata etsii vankia usein, löytää vangin sieltä ja täältä, erilaisista vangeille osoitetuista töistä ja paikoista. 

Kävelit minua kohti kantolumella yhtä kevyenä kuin pikkulintu. Komeus roikkui kasvoillasi väsyneenä ja nälkäisenä. (17)

Kirja osoittaa häikäisevästi, että rakkaus sodan aikaan oli rakkautta sekin: se ei aina valikoi järjellä kohdettaan, se korventaa etäältäkin, joskus siihen riittää kolme yhteistä sanaa – leipä, ruusu, morjens – ja satuttaessaan sekä ihastuttaessaan se valtaa mielen, tapahtui maailmassa ihmisen ympärillä mitä tahansa.

Beatassa on valloittavaa omin päin menemisen ja tekemisen henkeä. Hän kiinnostuu asioista ja ihmisistä, jotka poikkeavat tavanomaisesta ja soveliaasta, normiin mukautuvasta muovailuvahamassasta. Henkilöhahmona Beata on inhimillinen: hän käy mielikuvituksessaan keskusteluja, unelmoi voimakkaasti ja välillä vaipuu kyseenalaistamaan kaikki haaveensa ja kuvitelmansa. Beatan seurana ovat sirkuttavat linnut, jotka toimivat kriitikkoina, epäilyksen siemenen kylväjinä, kimakasti piipittävänä yleisönä.

Sisarusten väliset suhteet tuntuvat kirjassa todellisina kuin viima vetoisessa talossa. Joskus niitä riivaa kateus, ravitsee juureva rakkaus, mutta läsnä on myös pelko siitä, millaiseksi sisar voi eri olosuhteissa muuttua, ihan oudoksi, ennalta-arvaamattomaksi, ja silti se on se sama sisar kuin ennenkin.

Mieleeni kirjasta on jäänyt vahvana myös fammun hahmo, jossa kiteytyy tietynlaista aikalaishenkeä, ajattelutapaa, johon Beata on vastareaktio koko olemassaolollaan. Kallio on onnistunut tiivistämään muutamaan lauseeseen jotain hyvin tunnistettavaa menneiden aikojen vanhojen ihmisten, mutta tavallaan myös joidenkin nykypäivän ihmisten, eli kenties sittenkin toistuvista piirteistä ihmisten ajattelussa:

Fammu ei voinut sietää sitä että joku kuvitteli olevansa jotakin. Siinä on yksi joka luulee olevansa sirkusapina, hän sanoi minulle. Ala tulla siitä ja ole ihmisiksi. Ihmisiksi oleminen tarkoitti sitä että ymmärtäisin etten ollut millään lailla erityinen. (18)

Tämän läpinäkyvän sydämen kerrontaratkaisu on kiehtova: kertoja osoittaa sanansa sinulle ja teille, eli neuvostovanki Ivanille ja laajemmin ajateltuna neuvostosotilaille, kaikille venäläisille. Kallion kieli on fyysistä, ilmeikästä, se koskettaa viileillä käsillä niskaasi, eikä sitä voi olla tuntematta ytimissä saakka. Kirjan lukeminen oli paikoitellen todella hidasta, koska minun piti pysähtyä niin monesti hengittämään raikkaita lauseita syvälle keuhkojeni perukoille. Kerronta ja kielelliset ilmaisut porautuivat kouriintuntuvina syvälle minuun, herättivät halun alleviivata, kirjata ylös, painaa sydämeen ja kirjoittavan ihmisen mieleen inspiraatioksi, päästää ilmoille helliä huomionhuudahduksia: Ahaa! Näinkin asian voi ilmaista, miten oivaltavaa! Pari esimerkkiä:

Saippua jolla peseydyimme iltaisin oli täynnä huolta, ja se jäi kiiltämään kaikkien kasvoille. Hiusharja harjasi hiukset täyteen pelkoa. Mutta surun pakkasimme tiukasti lakanoiden ja kermanekkojen väliin myöhempää käyttöä varten. (25)

& 

Lopulta seisoin edessäsi. Marenkisolisluu pilkotti kauluksesi alta. Ripsesi kasvoivat tiheissä suorissa riveissä, ja ajattelin että ne oli istutettu täydenkuun aikaan, kuten kaikki mikä kurottaa kohti taivasta. (89)

Sota on aina paikalla: radioviesteissä, kirjeissä, ilmahyökkäyksissä, kaduilla vaeltavissa sotilaissa, vangeissa, kaivolla kaikuvissa huhupuheissa. Kirja on kuitenkin tuoreen mullan lailla raikas yksilö sota-ajasta kertovassa kotimaisessa kaunokirjallisuudessa. Ihmisen rakkauden kaipuun esille tuominen väkevöittää teoksen: vaikka ympärillä riehuisi sota, ihmisen halu tulla rakastetuksi ja huomatuksi ei milloinkaan katoa.

Katja Kallion tuotannosta en ole lukenut muita teoksia ennen tätä, mutta tulen taatusti tarttumaan hänen teoksiinsa vastakin. Ja toki hänen kirjoistaan elokuviksi käsikirjoitetut Kuutamolla ja Sooloilua ovat tuttuja elokuvaversioina. Mikä on sinun suosikkisi Kallion kirjoista? 

Lämmin, ja samalla vavisten annettu suositus tälle kirjalle!

267 s. | Otava, 2021 | Kannen suunnittelu Piia Aho | Oma ostos