Richard, klassisten kielten professori, on jäänyt eläkkeelle. Samanaikaisesti a) odotetaan, että menneisyys nousisi pintaan läheisen järven pohjasta ja b) meren yli matkanneet, kuolemaa hiponeet miehet asettuvat nälkälakkoon Alexanderplatsilla.

Richard elää yksin iloiten hallitsemastaan järjestyksestä ympärillään. Mennyttä ovat päivittäiset työelämän mukanaan tuomat rutiinit, mennyttä ovat vaimo ja rakastajakin. Richard on hiljainen tarkkailija, joka keksii hyviä esseen otsikoista milloin mistäkin. On vuosi 2015 ja kohta tarkkailuetäisyydelle saapuu ihmisiä, joku kutsuu heitä muukalaisiksi, epätoivotuiksi, verorahojen tuhlaajiksi.

Saksaan saapuu turvapaikanhakijoita Libyasta, Malista, Etiopiasta, Senegalista, Nigeristä, Ghanasta. Maista, joiden pääkaupunkeja ei eurooppalaisten keskuudessa osata nimetä, jotka sujahtavat suuren ja kaikenkattavan Afrikka-sateenvarjon alle tuntemattomina, saksalaisille merkityksettöminä maina.

Richardilla on ennakkoluulonsa maahan saapuneita afrikkalaisia kohtaan, mutta hän lähtee silti jututtamaan, haastattelemaan heitä. Kenties hän ei osaa eläkkeelläkään luopua asioiden ja ilmiöiden tutkimisesta? Richard haastattelee lukuisia turvapaikanhakijoina Italian kautta Saksaan saapuneita miehiä – Awadia, Rashidia, Osaroboa, Rufua – eikä vain opi paljon uusia asioita miesten kotimaista, kulttuureista ja elämästä, vaan kohtaa myös omat ennakkoluulonsa, vilkaisee peiliin katse kerrallaan, luo säröjä omiin ajatuksiinsa.

Miehiä pallotellaan paikasta toiseen, ei anneta valtaa tai oikeutta oman tilanteensa selvittämiseen, ei tulevaisuuden kuvia tai tietoa siitä, mitä on odotettavissa. Odotettavissa on lisää odotusta. Tuon odotuksen aikana Richard viettää yhä enemmän aikaa miesten seurassa. Hän avustaa kielen opettajaa, järjestää joillekin heistä töitä, opettaa pianonsoittoa. Richard esittää lukuisia kysymyksiä: Mistä maasta sinä tulet? Miten te asuitte? Missä nukuitte? Miten kuolleet haudataan aavikolla? Joskus kivuliain kysymys osoitetaan Richardille, tai ei kellekään:

“Miksi ihmiset tappavat toisia ihmisiä?”

Kirjan erityinen ansio on se, miten Richardin ajatukset läpivalaistaan ja näytetään lukijalle perkaamattomina, samalla pikkuhiljaa lukija voi havaita, miten hän kehittyy, näkee ihmisen turvapaikanhakijan nimikkeen takana ja alkaa puolustaa keskustelutovereitaan. Richard luo syveneviä suhteita miehiin samalla kun he tapailevat mustavalkoisia koskettimia, lukevat Danten jumalaista näytelmää, tekevät etäältä kauppoja Ghanassa, kävelevät majapaikasta kaupunkiin selvittämään byrokraattisia umpisolmuja.

Mennä, meni, mennyt osoittaa raivoa herättävästi ja sydäntä riipaisevasti miten Saksasta turvaa ja uutta alkua etsiviä ihmisiä – Rufua, Osaroboa, Rashidia, Awadia – pompotellaan viranomaiselta toiselle kuin epätoivottua kirjepostia. Kaikessa on kyse vastuunsiirrosta. Kirja osoittaa, että ennen kaikkea Eurooppaan paenneet miehet haluaisivat kantaa vastuun itsestään.

Erpenbeck kirjoittaa toteavaa, krumeluuritonta kieltä, kuitenkin omanlaistaan ja paikoin toisteisuutta tehokeinonaan hyödyntäen. Hänen tyylilleen on ominaista kertoa kahta kertomusta, kahta erillistä kohtausta limittäin, kappale tai miltei rivi kerrallaan. Se vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, mutta myös palkitsee. Jukka-Pekka Pajusen suomennos on taiten käännetty.

Viimeisenä haluaisin vielä sanoa, että kirjan aiheet ovat tänä päivänäkin kivuliaan ajankohtaisia. Tänä päivänä, jolloin Afghanistan on jälleen Talibanin vallassa ja afghanistanilaisten ihmisoikeudet uhattuna. Tänä päivänä, jolloin erään suurimman suomalaisen puolueen uusi puheenjohtaja kertoo tavoitteensa olevan nolla turvapaikanhakijaa Suomeen. Tänä päivänä, jolloin yhä ja edelleen, Välimeren yli matkustaa vaarallisissa olosuhteissa ihmisiä paremman tulevaisuuden toivossa. Tulevina vuosikymmeninä tulemme näkemään kasvavan määrän muuttoliikettä ilmastokriisin vuoksi, kun alueet eri puolilla maapalloa muuttuvat kiihtyvään tahtiin asuinkelvottomiksi. Se, minne satut syntymään, todella määrittää kohtalosi oikeassa elämässä, aivan kuten tässä kirjassakin se määrittää lukemattomien turvapaikanhakijoiden kohtalon.

Lämmin suositus Mennä, meni, menneelle.

415 s. | Tammi, 2019 (Keltainen kirjasto) | Alkuperäisteos Gehen, ging, gegangen, 2015 | Suomennos Jukka-Pekka Pajunen |  Teos lainattu kirjastosta