Tove Ditlevsenin Nuoruus

***

Kööpenhamina-trilogia jatkuu toisella osalla Nuoruus, joka nimensä mukaisesti johdattaa lukijansa nuoruuteen ja samalla 1930-luvun loppupuolelle ei vain ympäröivän maailman, mutta myös kasvavan nuoren näkökulmasta keikkuvaan aikakauteen.

Minä-kertoja Tove on tullut jo työtätekevään ikään, ja Nuoruuden aikana hän joutuu kokeilemaan opintojen jatkamisen sijaan siipiään monissa työpaikoissa, vanhempiensa päätöksestä. Töiden ohella hän käy kotiintuloaikojensa puitteissa ystävänsä kanssa ulkona, hyvästelee nuoria miehiä alaovella ja kuuntelee äitinsä painostusta mennä vihille milloin kenenkin miehen kanssa. Tove pelkää tavallisuutta. Hän ilahtuu kaikista signaaleista – tulivat ne sitten ikäisiltään ihmisiltä tai huomattavasti vanhemmilta miehiltä – jotka osoittavat hänen olevan jotain muuta, erityistä.

Nuoruus on vain väliaikaista, haurasta ja ohimenevää. Se täytyy käydä läpi, muuta merkitystä sillä ei ole. (154)

Kirja tekee eläväksi nuorelle ominaisen kotoa lähtemisen halun ja rehvakkuuden, mutta myös epävarmuuden. Tove odottaa täysi-ikäisyyttä, havaitsee vanhempiensa vanhentumisen, janoaa vapautta ja kulturelleja keskusteluja. Ditlevsen osoittaa myös, miten nuoren osa on olla ainaisen paheksunnan kohteena työpaikoilla, kotona, aikuisten silmissä. Johtuisiko tämä siitä, että tytöstä kirkkaana paistava nuoruus ja keskeneräisyys saa vanhemmat ihmiset ymmärtämään oman elämänsä rajallisuuden sekä vanhenemisen?

Viime osassa hapuillen runoja kirjoittanut lapsi jatkaa nyt nuorena kirjoittavan suuntansa etsimistä. Hän tuskailee tilan puutetta, tuoden esiin melko universaalejakin kirjoittavien naisten jakamia ajatuksia:

Mutta toivon että minulla olisi paikka jossa voisin harjoitella oikeiden runojen kirjoittamista. Haluaisin huoneen jossa olisi neljä seinää ja ovi jonka saa kiinni. Huoneen jossa olisi sänky, pöytä ja tuoli, kirjoituskone tai lehtiö ja lyijykynä, ei enempää. Niin, ovi jonka saisi lukkoon. (185)

Edelleen Ditlevsenin kerronta ihastuttaa minua. Se on täynnä pieniä arkisia kummallisuuksia, nuoren silmin tehtyjä havaintoja. Hyviä esimerkkejä ovat se, kun sana kunnollinen on nuoren Toven mielestä ”harmaa kuin sateinen taivas jonka läpi yksikään hilpeä auringonsäde ei tunkeudu” tai se, kun Tove ensimmäistä kertaa rakasteltuaan suhtautuu puuhaan niin mutkattomasti ja välinpitämättömästi, että minua melkein naurattaa. Vaikka kirjan riveillä näkyy yhä niukkuus ja hankalat ihmissuhteet, ovat ne kirjoitettu myös lämpimän humoristisella otteella.

Kuten nuoruus elämänvaiheena, on se kirjanakin tunnelmaltaan odottavainen. Teosta ei vedä eteenpäin juoni, vaan nuoren ihmisen sisäinen puhe ja havainnot ympäröivästä maailmasta sekä omasta kirjoittajuudesta. Kirjan loppua kohden Tove pääsee julkaisemisen ihanaan makuun. Jään itse yhtä malttamattomana kuin Tove odottaa aikuisuuttaan odottamaan trilogian viimeisen osan suomennosta. Tämä toinen osa oli jopa parempi kuin edeltäjänsä. Luin kirjan heti Pirkko Saision omaelämäkerrallisen trilogian aloittavan Pienin yhteinen jaettava-kirjan jälkeen, ja näissäpä oli yhteneväisyyksiä teemoiltaan: kirjoittajuuteen herääminen nuorella iällä, tahto olla muuta kuin tavanomainen. Jatkan Saision trilogiaa mahdollisimman pian ja rohkenen suosittelemaan sitä Ditlevsenin trilogian ystäville!

Tässä linkki aiempaan julkaisuuni trilogian ensimmäisestä osasta Lapsuus.

Ovatko Tove Ditlevsenin omaelämäkerralliset teokset tulleet sinulle jo tutuiksi?

191 s. | Schildts & Söderström, 2021. | Alkuteos Ungdom, 1967. | Suomennos Katriina Huttunen | Lainattu kirjastosta.