Olisipa jo maanantai

En tiedä kuinka monessa perheessä tilanne on sama, mutta meillä arkena töissä käyvä mies sotkee viikonloppuna rutiinit ja aikataulut joka kerta. Sitä aina kauhulla perjantaina jo ajattelee, että voi paska, huomenna on lauantai. Monilla tilanne on varmaan toisin. Olisikin ihanaa, jos viikonloppu olisi sellaista yhteistä perheaikaa ja lastenhoitokin tasaantuisi vanhempien kesken. Saisi äitikin vähän hengähtää ja käydä vaikka lenkillä naapurin kanssa, tai shoppailemassa näin joulun alla ihan yksin. Mutta ei. Ei meillä.

Viikonloppuna mies nukkuu pitkään. Kerrankin kun on mahdollisuus. On kiva aamulla vetää itselle ja muksulle kamppeet niskaan, että voi lähteä viemään koiraa aamupissalle. Ilman lasta tässä touhussa menisi 5 minuuttia yhteensä. Housut jalkaan, takki niskaan, kengät ja koiralle hihna, ja parin sadan metrin edestakainen kävely, kun ei meillä koira ole mitään suurimpia aamuliikkujia. Viidessä minuutissa olisit jo takaisin peiton alla unia jatkamassa. Lapsen kanssa ensin vaihdat vaipan. Katsot sään. Mietit missä vaatteessa tarkenee. Etsit vaatteet ja puet ne. Puet itsellesi. Kaivat vaunut varastosta, asetat lapsen siihen. Haet koiran. Käytte sen parisataa metriä edestakaisin kävelemässä. Laitat koiran sisään. Otat lapsen vaunuista ja viet ne varastoon. Riisut lapsen ja itsesi. Kesto noin puoli tuntia. Ja mies nousee ylös sängystä palattuamme, vaikka mukamas nukkui sikeästi koiran vinkuessa ulos. Tekee mieli sanoa että kiitti v*tusti tästä ylimääräisestä ohjelmasta. Ei se tajua. Kysyy vaan toitko samalla lehden. En tuonut. En koskaan muista. Ei mulla ole aikaa sitä lukeakaan. Vastaukseksi saan ”no voi v*ttu pitää sekin hakea”. Aivan. Sori.

Sitten meillä normaalisti lapsi istuisi pöydässä leikkimässä leluillaan sen aikaa kun äiti keittää ja juo aamukahvinsa. Saa sen jälkeen puurot niin jaksaa aamupäivän ennen päiväunia edeltävää tissiä. Mutta ennen kahvin valmistumista huomaan miehen jo lappavan puuroa lautaselle, vaikka olen tuhat kertaa sanonut, ettei heti herättyä tarvitse antaa kun on vielä ”täysi” aamuimetyksestä. No sitten tulee äitille kiire kitata kahvinsa, kun puuron jälkeen on taas tiedossa vaipanvaihtoa ja sitten pitääkin olla jotain muuta tekemistä kuin istua pöydässä. Isi se sen sijaan istuu rauhassa lukemassa aamulehteään ja syö aamiaistaan. Kiitti tästä. Turha kai mainitakaan, että päiväuniaikataulukin menee tässä kohtaa jo ihan pipariksi. Sitten isi saa päähänsä, että nyt lähdetään yhdessä käymään kaupassa. Yritän siirtää päiväunien jälkeen sitä reissua. Mutta ei ehdi kun pitää mennä kiekkopeliin. No, lähdetään käymään ja huudoksihan se menee väsyneen vauvan kanssa. Eikä tulla edes suoraan kotiin vaan poiketaan anoppilassa kahvilla, koska oli sopinut käyvänsä auttamassa jonkun huonekalun kasaamisessa. Ja sitten kiukulla kotiin. Kun vihdoin vauva on nukutettu vaunuun minun toimesta koiralenkillä, olisi hyvä aika siivota. Mies onkin päiväunilla. Just. Ei sitten. Ei imuroida. Eletään paskassa, ettei herra hienohelman kauneusunet häiriinny. Lapsikin nukkuu tasan tunnin ja herää jo ennen isukin lähtöä peliin. Jäädään siis pelin ajaksi taas hereille. Kiva. Yritetään vielä uutta unta, mutta turhaan. Kiukuttaa kun väsyttää. Isi meinaa raahata pelistä kaverinsa saunomaan, mutta ei onneksi sitä tee sillä ollaan menossa ajoissa nukkumaan.

Mutta sittenpä koittaa ilta. Ja isillä menojalka vipattaa. Onhan pikkujouluaika. Mene vaan, sanon ja totean perään, että etkö ikinä opi – turha aamulla kitistä päänsärkyä, huonoa oloa ja rahanmenoa. Aivan turha. Ja täällä myös on tämä perhe-elämä hoidettavana, oli krapula tai ei. Mutta ei se miestä vaivaa. Taas aamuinen koiran ulkoilutus aloittaa sunnuntaiaamumme. Sentään saadaan muuten aamurutiinit hoidettua. Ajattelen, että onpa kiva kun tänään ollaan kumpikin kotona. Saa isi hoitaa lastaan enemmän. Mutta niinhän siinä käy, että isi nukkuu krapulaansa sohvalla. Ja minä mietin kuinka saada ketutus laskemaan. Tämän piti olla minun vapaapäivä, Kela kun ei maksa tukea sunnuntaina. Ja isi jaksaa muuten aina muistuttaa, että lastenhoidostahan minulle maksetaan ja hän tienaa palkkatyössä. Huoh. Mutta kai se sitten vaan on tällaista paskaa tämä vauva-arki. Ottaa vaan tuo miehen osallistumattomuus päähän. Ja se, että minä en toden totta ole päässyt ikuisiin aikoihin tuulettumaan, mutta hänen on kyllä päästävä kun on pikkujouluaikakin. Tai varpajaiset. Tai lätkäpeli. Tai tuparit. Tai firman juhlat. Tai ihan vaan kaverin kaapissa kylmää kaljaa. Itse tässä mietin, että koskahan sitä ehtisi vähän juhlistaa edes tuon kakaran syntymää, vaikkapa parilla lasillisella kuohuvaa. Kohtahan se jo täyttää 1-vee. Onneksi huomenna on maanantai.

Kommentit (6)
  1. Tuttu tilanne. Meillä mies vinkui monta vuotta. Lopulta kun en enää ollut ihan ehdottomasti vastaan niin ajattelin että no jos on tullakseen. Olisi ehkä voinut mennä pidempään… Eli minä sanoisin, että älä vain tee lapsia jollet itse ole varma siitä, että haluat. Se kuitenkin sitoo äitiä lopulta enemmän. Ainakin imettävää äitiä. 

  2. Kysyin ihan mielenkiinnosta, koska en itse varsinaisesti kaipaa lapsia, mutta mies toivoisi. Pelkään vaan päätyvän kotiin vauvan kanssa jumiutuvaksi hermoraunioksi ja siksi ehkä tekstisi herätti minussa tuollaisia ajatuksia.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *