Tässä ajassa voi joskus tuntua, että mikään ei riitä tai tunnu miltään. Olen oivaltanut itse nyt 31-vuoden iässä sen ikuisen ihanan kliseen, josta olen jo vuosia kuullut puhuttavan: Elä tässä hetkessä. Mielen keskittäminen tähän hetkeen on tehnyt minusta upealla tavalla hyvin pienen ihmisen tässä elämän jatkuvassa tapahtumien ja muuttujien virrassa. En voi käsikirjoittaa elämääni, mutta voin vaikuttaa siihen miten ajattelen asioista, millaisella mielellä aloitan aamuni ja kohtaan muut ihmiset. Hymy. Halaus. Lämmin katse. Uskon vahvasti, että itse rakennamme sen miltä maailma tänään tuntuu. 

Vibailu. Elämän vibailu on tylsää yksin, joten päätin kirjoittaa blogia siitä mitä milloinkin keksin tehdä, mistä innostun ja jakaa sen teidän kanssa. Ystäväni tietävät, että minut on helppo saada innostumaan uusista asioista. Elämä on nättiä, kun on auki sille mitä ympäröivä maailma voi meille tarjota ja mitä voimme itse jakaa muille. Olen viimeaikoina vibaillut valon lisääntymistä, hymyileviä ihmisiä, metsää jossa voi taas juosta liukastumatta, pitkiä rauhallisia joogatunteja ja uuden musiikin syntymistä nautinnollisena virtana päässäni ja siirtyen taas hiljalleen äänitiedostoiksi ja muille jaettavaksi. 

Rakastan hyvää ruokaa. Olen herkkä sille miltä ruoka näyttää, tuntuu ja tuoksuu. Fiilistelen kaupassa etsien täydellisen pehmeää avokadoa ja räikeimmän vihreintä pinaattia. Nautin ulkona syödessäni siitä, että joku on tehnyt juuri minulle kauniin annoksen ja toista samanlaista ei ole. Olen viettänyt paljon aikaa Espanjassa ja viimeksi kun kävin Barcelonassa koin syvää onnellisuutta kävellessäni kauppahallissa huumaavien hedelmätiskien ja juustohyllyjen ohitse. Ja Oi! Sitä tuoreen leivän ja kahvin tuoksua ei voita mikään. Espanjasta kaipaan intohimoa, joka ulottuu kaikkeen ruoasta jalkapalloon saakka. Siellä osataan vibailu. Täydellistä mehukasta tomaattia todella RAKASTETAAN ja se auringossa kypsynyt kaunokainen sulaa suuhun jumalallisen kauniisti. 

Viime kesänä rakastuin. Joka päivä. Rakastuin metsään. Kiipesin puihin ja tajusin, että voin tankontanssia luonnossa. Hekumoin siitä, että sain kulkea paljainjaloin ja joogata puiden varjossa, pelloilla ja jokia ylittävien siltojen päällä. Tulin toisinaan jalat naarmuilla ja multaisena kotiin, mutta täynnä hymyä ja nautintoa siitä, että saan elää näin kauniissa ympäristössä. Oli täydellistä herätä aamulla ja juosta metsään lenkille. heittää kengät pois ja kiivetä puihin ja lopuksi makoilla hiljaa puiden alla ja nauttia yläpuolelle kohoavasta vihreydestä ja luonnon voimasta. Kesä tulee taas, pian. Ja odotan jo kevätlenkkareita ja paljaita jalkoja yhtä paljon kuin lapsena. Nam. 

– Maria Mondo