Puikkopallo, junttipallo, sopupallo, rakkaalla lapsuuden harrastuksella on monta nimeä. Olen aikoinani ollut suht hyvä pelaaja tässä kansallispelissämme pesäpallossa, mutta 4 vuotta sitten uudelleen mailan varteen tartuttuani muutaman vuoden tauon jälkeen, voisin kuvailla itseäni pelaajana lähinnä maskotiksi.

 ”Pro” matkalla peliin.

No ei nyt ihan maskotiksi, mutta pääkaupunkiseudulla asuvana joukkueen treenit ovat sen verran pitkän automatkan päässä, että kauhean moniin ei pelien lisäksi kesässä kerkeä. Eli kehitys jää aika usein nollatasolle, vaikka joka vuosi päätän, että nyt! Tämä on se vuosi kun käyn joka treeneissä ja palaudun entiselle tasolleni (tai ainakin edes vähän nollan paremmalle puolelle). Jotenkin kummasti kuitenkin aina kesän saapuessa on niin-hirveästi-kaikkea-ihanaa-tekemistä (lue: auringonottoa, terasseja, ulkona syömistä ym. muuta kiireellistä), että itikoiden hätistely hiekkakentällä ei aina houkuttele.

Huolimatta maskottiudesta, nollatasosta ja ötököistä kentällä, en enää aio luopua tästä lapsuuden harrastuksesta. Ratkiriemukkaita hetkiä kentällä mokaillessa, ihania tyyppejä ja hyviä ystäviä, joukkuehenkeä ja ulkoilmaa. Kukapa noista nyt haluaisi luopua.

Eilisen parhaat:

* Rättipuhkiväsymys pelin jälkeen: Paras asia siinä, ettei ole superhyvä pelaaja on se, että pelin jälkeen on aivan puhki kaikesta siitä ekstrayrittämisestä, mitä joutuu suorittamaan pelissä.

* Avokadopasta odottamassa kotiin tullessa: ei tarvitse selittelyjä kun takana on 5h pelireissu.