Mammaäityliäippä-olento

En muista, milloin mieheni ensimmäisen kerran kysyi minulta tosissaan, voimmeko jo alkaa yrittää lasta. Tekisi mieleni kysyä, minkälaisena vuosikausien työvoittona hän sen päätöksenteon muistaa, mutten halua hieroa suolaa haavoihin tässä koeputkihedelmöitystä odotellessa.

Se tapahtui varmasti jo hyvissä ajoin ennen häitä. Tai ainakin minä aavistin vahvasti tilinteon lähestyvän samaa tahtia hääpäivän kanssa.

Minun ontuvat perusteluni päätöksen lykkäämiselle olivat tietysti valmiina. Häissä oli tarkoitus juhlia, mekon sovitus on tosi tarkkaa, ihokin räjähtää pillerien lopettamisesta, tiedäthän. Eihän tässä nyt niin kiire ole.

Prosessoin asiaa ystävieni kanssa – otin asian esille suorastaan ujosti, monien aasinsiltojen kautta. Aihe ei ollut mitenkään luonnollinen, koska siihen aikaan heidän perhesuunnitelmansa olivat Tinder-vaiheessa.

Ihan vaan, juolahti mieleen, että milloinkohan siihen on valmis? Mistä sen oikein tietää?

Töissä on isoja projekteja, olisi ihan mahdottomuus hoitaa lasta tässä elämänvaiheessa.

En juuri saanut hyödyllisiä vinkkejä tai syvällistä pohdintaa vastakaikuna, koska ystäväni eivät myöskään olleet ikinä poteneet vauvakuumetta. Jälkikäteen ajateltuna hyvä niin, koska siten jouduin prosessoimaan asian vain kuuntelevien korvien avulla.

Hiljalleen (retoriset) kysymykseni muuttivat luonnettaan.

No, ainahan kyllä tulee projektia projektin perään. Nyt kun mietin, niin töissä on aina kiireitä, aina on jotain tulossa.

Eihän sopivaa aikaa ole varmaan koskaan. 

Onko siihen päätökseen ikinä valmis, siis valmis-valmis? Tuleekohan siitä joku valaistuminen? 

Mutta entä jos saamme kehitysvammaisen lapsen? Olenko valmis myös siihen?

Iskeekö se vauvakuume vääjäämättä jossain vaiheessa?

Hääpäivä lähestyi. Varasimme häämatkan muutamien kuukausien päähän, ja sitten häämatkakohteeseen julistettiin zikavirus-riski. Raskautta ei suositeltu kuukausiin mahdollisen altistumisen jälkeen.

JES!!! Ilmainen lisäaika minulle, woo-hooo!

Ei nyt oteta turhaan riskejä, kyllä sitä sitten ehtii häämatkan jälkeen. Kyllä sitä tosiaan on ehditty häämatkan jälkeenkin.

Häämatka ja varoaika tulivat ja menivät, ja vuosikausien valmistautumisen jälkeen minä olin vihdoin valmis myöntymään, kun mieheni ensi kerran kysyi asiaa.

Minulla ei kerta kaikkiaan ollut päteviä syitä lykätä perheen perustamista, ja perheenhän minä oikeasti halusinkin. Enää en pelännyt päätöksentekoa sitä halua kovemmin. En minä vieläkään osannut sanoa, olenko kaksisataaprosenttisen valmis, mutta tiesin, että sitä minä haluan.

Mikä tärkeintä: olin ymmärtänyt, ettei se päätös muuttaisi minua tunnistamattomaksi mammaäityliäippä-olennoksi.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *