Puoli sataa
En varmaan ole ottanut kesälläkään riittävän rennosti, sillä en ole edelleenkään raskaana. Olisipa se ollutkin mieletöntä tuuria tulla ihan omin avuin raskaaksi ennen pakastealkionsiirtoa.
Mielettömältä tuurilta sellainen biologinen tapahtuma kyllä kuulostaa yhtälailla, tapahtui se miten ja milloin vain.
Tällä kertaa kurjimmat päivät olivat fyysisesti erityisen kurjia, sillä tarvitsin pitkästä aikaa kunnolla Buranaa kipuihin ja tulvavaarakin oli sen mukainen. Inhottavaa.
Tiputtelu on muuten ihan kätevä varoitusmerkki tulevasta tuomiosta. Sitä on sitten varautunut hieman paremmin H-hetkeen, siihen tuttuun poltteeseen, vaikka se iskisikin yllättäen naapurien kahvipöydässä.
Juuri sen hupparin taskusta löytyy aivan varmasti Burana, olet varmuudeksi laittanut siteen, ja pystyt jatkamaan keskustelua lähes normaalisti, vaikka alavatsaasi alkaakin korventaa aaltoina. Mieheni ei voi käsittää, kuinka varsinaisen vuodon alkamisen voi aavistaa sekunnilleen ilman, että todistaa sen visuaalisesti.
Ehkä unohdut hetkeksi tuijottamaan tyhjyyteen pohtien epäonnistumistasi naisena, mutta tajuat kuitenkin riittävän nopeasti sanoa muistelevasi tässä vaan olympialaisten illan suomalaisohjelmaa.
Yhtenä kurjana iltapäivänä istuin taas upouudessa lempivessassani ja nojasin otsaani viileään altaaseen. (Kai jokaisella on kodissaan lempivessa.)
Mietin siinä, että miten edes on mahdollista, että reisivaltimoitakin polttaa tällä tavalla. Ihan kuin kohdustani lähtisi molempiin jalkoihini jotain… jotain… kuumaa laavaa.
Hymyilin surkuhupaisalle ajatukselle siitä, että jos menkat eivät olisi kiistaton todiste ei-raskaudesta, ajattelisin varmaan, että olen selvästi raskaana, koska mistään muusta järjellisestä syystä pimppani ei ole voinut yhtäkkiä muuttua niin radikaalisti, että viisitoista vuotta käyttämäni tamponit päästävätkin yllättäen ohi.
Taittelin tuppoa huolellisesti piiloon ja varoin sotkemasta vaalean puun värisiä kalusteita tai vaatteitani enempää. Tämän teurastamon ylläpitäminen jälkiä jättämättä on välillä aivan hirveän työlästä.
Kipuaalto alkaa laantua ja mietin, kuinka hemmetin monesti olenkaan kokenut tämän pettymyksen ja pohtinut nämä samat asiat.
Kärvistellyt vessassa tuijottamassa kaakeleita. Huolehtinut jälkien siivoamisesta huolellisemmin kuin Dexter, ja palannut silti kohta tarkastamaan, unohdinko tupon siihen pöydälle, koska siivotessani mietin vain sitä, saammekohan me ikinä lasta.
Tämä ei enää ole edes déjà-vu, sillä minä olen todella kokenut tämän hetken lukemattomia kertoja täsmälleen samanlaisena. Sekä samanlaisena, että erilaisena. Kaikki kuviteltavissa olevat versiot tuntuvat jo tutuilta.
Lasken sovelluksesta, että tämä on viideskymmenes pettymys perättäin.
Viideskymmenes. Joka ikistä olen toivonut niin, niin, kovasti. Ihan joka ikinen kerta olen haikeana miettinyt, jospa sitten ensi kerralla.
Viisikymmentä niin aitoa pettymystä. Puoli sataa.
Ilmankos tämä vessassa istuminen ja tällaisten syvällisten asioiden ihmetteleminen tuntuu Elämäni murmelina-elokuvalta.
Tästä masentavasta faktasta huolimatta olen yllättävän fine. En jaksa suuremmin pettyä.
En vaan nyt jaksa välittää.
Olen kai jossain määrin hyväksynyt sen tosiasian, että meidän seuraava, todellinen mahdollisuutemme saada lapsi on prosessi nimeltä koeputkihedelmöitys, pakastealkiosta, eikä suinkaan kotona hässiminen.
Se ei enää aiheuta minulle valtaisia tunnekuohuja, sillä minähän olen jo suorittanut kaikista vaativimman osion, punktion.
Ihan kuin olisin jo nähnyt kaiken, kiivennyt kaikki ylämäet, selvittänyt jokaisen tehtävän kertaalleen.
Tiedän, mitä tuleman pitää. Olen konkari. Lopputulos voi tietysti olla aivan kamala, mutta turha sitä on vielä murehtia.
Turha tätä on nyt surra. Tai kuten Pinterestini sen sanoo: worrying does not take away tomorrow’s troubles, it takes away today’s peace.