Trophy wife
Keväällä olin erityisen toiveikas. Pandemiatilanne parani, jee, me etenimme hoidoissa, JEE, kesälle oli muutamia juhlia ja kaikkea muuta kivaa tiedossa.
Syksylle tuli myös hääkutsu. Päätin luottaa tämän lapsiasian vihdoin järjestyvän, ja uskalsin jopa vähän haaveilla.
Laskeskelin, että puolen vuoden aikana ehdimme hoidoissa niin pitkälle, että mitä luultavimmin minä olen näissä häissä raskaana. Olisi jopa todennäköisempää, että olen raskaana, kuin etten olisi.
Vihdoin! Vihdoinkin juhlat, häät, joissa minä olen raskaana. Tämän minä olen nähnyt tapahtuvan niin monesti.
Olen ehtinyt kuvitella itseni raskaana jo noin kymmeniin häihin. Selannut puoli vuotta etukäteen Pinterestistä upeita iltapukuja, jotka sopivat täydellisesti pyöristyneelle vatsalle.
Sisäinen prinsessani nimittäin rakastaa asun, korujen, kaiken laittautumisen, suunnittelemista juhliin. Se on minulle aivot narikkaan-rituaali.
Keskivertonainen tuskin on elämässään montaa kertaa hienoissa juhlissa siunatussa tilassa. Siis sitä ajatellen, että kunnon juhlat ovat aika harvassa, ellei lähipiiri ole poikkeuksellisen laaja, eikä keskivertonainen ei ole kovin usein raskaana. Luulisin siis, että juhlista jäisi raskausajalle erityisen lämmin muisto.
Olen tietysti aina ensin laskenut, kuinka pitkällä raskaus voisi olla juhlapäivänä. Sitten olen makustellut sillä, minkälainen olotilani olisi.
Kauanko niihin on aikaa, pääsisinkö paikalle, vai voisiko laskettu aika olla liian lähellä? Olisiko matkustaminen liikaa? Mahtuisiko jalkoihini mitkään muut kengäntapaiset, kuin mieheni crocsit?
Olisiko helteinen cocktail-tilaisuus no-no?
Olisinko ehkä toisella kolmanneksella, jolloin voisin hyvinkin osallistua, ja löytäisin helposti jonkun ihanan mekon? Pystyisin ehkä vielä käyttämään kauniita korkkareita (no en varmasti).
Ehkä joku ystävistämme ehtisi ottaa meistä muutaman ihanan perhekuvan ennen vihkitoimitusta. Joutuisiko mieheni pysähtymään pientareelle matkalla kirkosta juhlapaikalle, koska minulla on paha raskauspahoinvointi?
Onnea, voi teitä nuoria, ihanaa kun on vauva tulossa! Maija näytti silloin kuvia teidän häistä, he yöpyi silloin meillä, lapsuudenystäviemme vanhemmat sanoisivat häissä kun tapaamme pitkästä aikaa, ja me, ylpeät tulevat vanhemmat, säteilisimme onnesta. Kyllä vain, tämä on ihanaa! Kyllä tätä on kuulkaa odotettu.
Onneksi olen sen verran realisti, etten ole vielä kertaakaan ostanut mitään mama-malliston mekkoa valmiiksi. Jokaisissa juhlissa pöydässämme on myös istunut joku ystävä, joka on ilmoittanut vastikään raskaudestaan, ja jokaisissa juhlissa se on ollut minulle vaikeampaa hyväksyä.
Kuin protestina tätä luonnonvalintaa vastaan olen valinnut jalkaani esimerkiksi ne upeat, aivan liian korkeat Ted Bakerin piikkikorot, joilla ei millään jaksaisi seisoa koko päivää, koska haluan ehdottomasti esitellä kauniisti ruskettuneita sääriäni, kun en voi vieläkään esitellä sitä kauniisti pyöristynyttä vatsaa.
Tämän syksyn häät ovat nurkan takana, ja odotuksieni vastaisesti minä osallistun niihin edelleen ihan tavallisessa olomuodossani.
Hemmetti, mieleni tekisi törsätä johonkin sikakalliiseen, mielettömän upeaan mekkoon, vaikka kaapissani on useampikin kaunis mekko vaihtoehtoina. Haluaisin panostaa asuuni jotenkin erityisesti ihan vain siksi, että tämä on minulle jälleen uusi antikliimaksi.
Jos en kerta voi olla se raskaudesta hehkuva nuori rouva helmikorvakoruissa, niin haluan sitten olla kunnon trophy wife! Korkeat korot, tyylikkään seksikäs mekko, juuri sopivan chic.
No, en ole trophy wife sanan varsinaisessa merkityksessä enkä halua toteuttaa sitä mielikuvaa millään sikakalliilla mekolla, mutta haluan vaan tuntea itseni niin upeaksi, etten kertakaikkiaan ehdi pohtia sitä, minkälaiseksi kuvittelin itseni näihin juhliin sen sata kertaa.
Ovulaatio muuten hoitaisi tuon tavoitellun fiiliksen ihan täydellisesti.