Valeolympiavoittaja
Aloitin kaikenlaisten raskaus- ja lapsettomuusblogien lukemisen suurin piirtein silloin, kun hääpäivämme oli lyöty lukkoon. Luin niitä tietenkin salaa, sillä koko ajatus perheenlisäyksestä oli kutkuttava, ja halusin totutella siihen rauhassa.
Blogeista, ja internetin faktapohjaisemmista syövereistä, opin tietenkin mielettömästi koko skenestä. Hiljalleen aloin ymmärtää kaikenlaista slangia, jota mieheni ei ymmärrä vielä tänä päivänäkään.
Hänen vastaava harrastuksensa oli rakennusskene, josta myöskin löytyy netistä ääretön määrä tietoa, ja johon minun mielenkiintoni ei riittänyt syventyä vastaavalla tavalla. Kliseisen luonnollista, että hän oli päävastuussa tämän tiimin raksaprojektista ja minä lapsettomuudesta, vaikka molemmat ovatkin osallisia molemmissa.
Minusta oli kamalaa, ahdistavaa, että faktapohjaiset lähteet eivät osanneet juurikaan kertoa ennusteita meidän tilanteestamme.
Minusta oli todella masentavaa, että 80% pareista tulee raskaaksi vuoden sisällä, ja toisen vuoden sisällä ilman hoitoja vielä jäljellä olevistakin puolet, ja me olimme tässä 10% vähemmistössä, jonka prosenteista olisi pitänyt ottaa selvää monimutkaisesta lapsettomuusviidakosta.
Hoidoista kerrotut onnistumisprosentit puolestaan alkoivat ahdistaa siksi, että meistä ei löytynyt mitään vikaa. Järkeilin, että jos hoidoissa onnistuu vaikka 50% pareista, niin siinähän on mukana myös ne, jolla on vaikkapa ovulaatiohäiriö, joka on selkeästi korjattavissa. Tästä johtuen meidän marginaalimme, ja samalla minun uskoni, pieneni tilastollisten nyanssien kokoluokkaan.
Etenkin blogit avasivat silmiäni lapsettomuuden saralla, sillä niistä luetut tarinat lievittivät omaa tietämättömyyden tuskaani. Yhtäkkiä sain tietooni kaikenlaisia tarinoita – onnistumisia, epäonnistumisia, lisää onnistumisia, ja etenkin kertomuksia juuri sellaisista ajatuksista, joita olin jo pyöritellyt omassa päässäni pitkään.
”Rankat lapsettomuushoidot”, joihin joutumista pelkäsin kuin ruttoa, alkoivat hiljalleen saada blogien kautta inhimillisiä kuvauksia.
Inhimilliset kuvaukset toki värittivät mielikuvaani tästä mystisestä maailmasta, josta aiemmin olin lukenut vain kliinisiä kuvauksia, mutta ennen kaikkea niistä suurin osa tuntui olevan kirjaimellisesti rankkoja kokemuksia.
En siis nyt tarkoita, että ”värikynä” olisi kertomuksen liioittelua kalajuttujen tapaan, vaan ne antoivat mielikuviini kerroksia. Ne kertoivat, millaista hoidot ovat käytännössä olleet.
Minun henkisessä valmistautumisessani oli tärkeää kuulla, että tutkimushuoneen yhteydessä on yleensä vessa ja sen pyyhkeet on tarkoitettu sekä itsensä peittämisen että putsaamisen välineiksi, ja että ovulaatiotestejä voi tilata netistä kätevästi kotiin.
Kaikessa rankkuudessaan löytämäni kertomukset myös keskittyivät aika pitkälti fyysisiin oireisiin, mikä toki on ymmärrettävää, kun suurin osa löytämistäni kirjoittajista koki hoidot fyysisesti vaikeiksi. Minä, selittämättömästi lapseton ja siten fyysisesti kovin hyvävointinen, olisin kaivannut ennemmin muiden hulluja ajatuksia tietooni. Siis sellaisia, joita päädyin itse kirjoittamaan tänne vajaa vuosi sitten.
Ja onneksi päädyin – tämä blogi on ollut niin paljon parempaa terapiaa, kuin päiväkirjaraapusteluni ikinä olisivat voineet olla.
Olen saanut hirveästi vertaistukea ja ihania viestejä, sydämellisiä tsemppejä tämän värikkään vuoden eri vaiheissa. Varsinkin nyt tästä viimeisimmästä käänteestä, vaikka täytyy sanoa, että kaikista suurin merkitys saamillani viesteillä on ollut kaikenlaisissa epätoivoisissa aallonpohjissa.
Tällä hetkellä onnitteluista kiittäminen tuntuu siltä, että minua erehdytään luulemaan lentokentällä joksikin olympiavoittajaksi. Kiittelen vaan pokkana enkä korjaa väärinkäsitystä.
Vuosien saatossa poistin blogeja seurannastani sitä mukaa, kun he raskautuivat. Tai no, osa jäi, riippui kai senhetkisestä omasta mielentilastani, kuinka nopea sormieni unfollausliike oli.
Minua ei jaksanut, eikä jaksa itse asiassa vieläkään, kiinnostaa raskausoireet minuuttien tarkkuudella, ei ultrien millintarkat kuvat selostuksineen. Ei soseet, ei tarvikkeet, ei neuvolat. Kaikki on vieläkin väärää skeneä minulle.
Minä aion edelleen jatkaa kirjoittamista tänne lapsettomuudesta. En usko, että saan lapsettomuuslasejani päästäni pois koskaan. En usko, että edes mahdollinen synnytys toimii laserleikkauksen kaltaisena parantavana toimenpiteenä lapsettomuuteen.
Ja, niin – suvussani on jonkin verran keskenmenoja, joten voi hyvinkin olla, että palaamme vielä takaisin lähtöruutuun. Vaikka en palaisikaan (sormet ristissä), aion jatkaa myös kertomista alkutaipaleemme käänteistä.
Toivottavasti just sä saat täältä jatkossakin sellaista vertaistukea ja toivoa, jota mä olen saanut! <3
Ja tiedoksi sulle, joka pelkäät tulevaa, että lapsettomuushoitojen rankin osa voi olla se henkinen puoli.