Eksynyt

Aika keskenmenon jälkeen on kulunut tasaisessa suoritusputkessa. Olen vaan hoitanut kaikenlaisia asioita, melkein kuin mitään kamalaa ei olisi tapahtunutkaan.

Se on ollut helppo valinta, sillä muun elämän kiireet vaativat huomiotani jatkuvasti, ja siksi minun ei ole tarvinnut pysähtyä ajattelemaan tapahtunutta. Koko raskaus ja keskenmeno tuntuvat niin käsittämättömiltä tapahtumilta, että on vaan helpompaa uppoutua muihin asioihin.

On ollut helpompaa, minulle ominaista, pysyä liikkeellä. Ei ehkä järkevää, mutta helppoa.

Kyllä minä keskenmenoa tietysti ajattelen, paljonkin, aina välillä kaiken muun ohella. Mutta pettymys ei iskenyt sillä tavalla musertavana aaltona, kuin olisin odottanut.

Ehkä se tsunami tulee myöhemmin. Tai ehkä se pyyhki ylitseni loivempana, koska aavistelin pahaa siitä hcg:stä ja mistä lie kaikesta muusta pessimismistä johtuen.

Tässä on vaan sellainen ongelma, etteivät mitkään tarmolla edistämäni asiat ole saaneet mieltäni rauhoittumaan, kuten yleensä.

Mulla on jotenkin sellainen levoton olo koko ajan.

Tekee mieli kuunnella tai lukea kirjaa, mutta sitten en kuitenkaan pysty uppoutumaan siihen. Tulee kymmenen muuta asiaa mieleen jo parin kappaleen lukemisen jälkeen.

Tekee mieli treenata, ja sitten ei kuitenkaan huvita. Tekee mieli herkkuja, tekee mieli roskaruokaa, uudelleen ja uudelleen.

Avaan ja suljen sovelluksia yksi toisensa jälkeen vain huomatakseni, että äskenhän minä scrollasin juuri tätä ja totesin sen epäkiinnostavaksi.

Jatkuvasti juolahtaa mieleen jotain tarpeellista hankittavaa kotiin, tai ihania treenivaatteita tai vaikka niitä kashmirpaitoja, mutta en sitten kuitenkaan koe kotiani tai vaatekaappiani yhtään sen täydellisemmäksi niiden myötä.

Niin – eiväthän ne oikeasti mitään asiaa edistä. Ei minun elämäni tule yhtään sen valmiimmaksi, vaikka olenkin miettinyt niiden hankintaa jo jonkin aikaa.

Tai tekeehän tuo kaunis calluna-istutus meidän sisäänkäynnistämme kivasti viimeistellyn… Mutta minä kuvittelin siihen ensi keväälle lastenvaunut.

Keskenmenon jälkeen minä olen siis hoitanut asioita hirveällä tarmolla, mutta en ole ollut hetkeäkään tyytyväinen aikaansaannoksiini. Ihan sama, kuinka aikaansaava olen, mieleni ei vaan jotenkin rauhoitu lyhyeksikään hetkeksi.

Se ainoa asia jonka haluaisin todella saattaa valmiiksi, on tietysti tämä helvetin lapsiprojekti.

Haluaisin vaan, että tämä kierto olisi ohi, seuraavakin kierto olisi ohi, ja pääsisimme sinne seuraavaan siirtoon. Haluaisin tehdä sen nyt heti.

Mentäisiin nyt vaan eteenpäin niin tämä asia ratkeaisi edes JOSKUS!

Selvä, me saimme taas tyhjän arvan, kyllä, haluamme ostaa niin monta arpaa että meitä onnistaa. Anna nyt vaan tänne niitä lipukkeita, ymmärsin kyllä, että tälläkään ei voittanut.

Vaan ei. Minä joudun odottamaan vapaudu vankilasta-korttia ties kuinka monta kierrosta.

Aina välillä havahdun siihen, ettei viimeisen kuukauden ajan suunnittelemani arki tulekaan olemaan sen kaltaista kuin ajattelin.

Kuvittelemani lähitulevaisuus, haaveeni, vaihtoivat aivan yhtäkkiä genreä. Alkamassa ei olekaan romanttinen komedia, vaan jokin elämänkerrallinen draama, jossa kylläkin on samat päähenkilöt.

Ehdin jo kuvitella sen tuhat suurempaa ja pienempää hetkeä elämästäni sellaisina, että olen niissä raskaana tai meillä on lapsi.

Minun ei tarvitse olla kuskina niissä valmistujaisissa, minähän saankin keittää taas sekä aamu- että iltapäiväkahvit ja juoda vaikka sen pepsin päälle, mehän voimme nyt ihan hyvin mennä sinne anoppilaan, kun ei tarvitse peitellä mitään salaisuutta.

Me emme sittenkään ehdi saada vauvaa ennen ensi kesän polttareita ja häitä, mieheni ei voi jäädä vapulta haaveilemalleen superpitkälle isyys- ja vuosilomalle, nythän voisimme ihan hyvin varata sen kaveriporukan glühweinin makuisen pikkujoulureissun?

Jos en olisi jo kuvitellut itseäni niihin kaikkiin tilanteisiin raskaana, näkisin ne nyt aivan eri valossa. Ne olisivat kivoja juttuja.

Tarmolla ja ärsytyksellä on välillä hiuksenhieno ero. Mikä perkele siinä on kun raskaussovellus lähetti uuden viikkosähköpostin, vaikka peruin uutiskirjeen ihan varmasti aiemmin?! Kaveri antoi pojalleen salaa haaveilemani nimen ja minun pitää hakea jemmaan megapakkaus tamponeja.

Ensisijassa tuntuu hirveän haikealta. Toivoisin itkeväni silmät päästäni, ehkä se puhdistaisi.

Ihan kuin olisin vähän eksyksissä. Näin elämäni vaaleanpunaisten lasien läpi, ja tämä paluu vanhaan tuntuu nyt värittömältä.

Vaikka ei tässä sinänsä mitään vikaa olekaan.