Kaikenlaista opittavaa
On se hieno. Mieheni on juuri saanut uuden työsuhdeauton.
Mutta se takakontti on kyllä tosi pieni.
Noniin. Kiva. Äh, eihän se mikään pieni auto ole.
Ei sinne mahdu varmaan kuin kaksi lentolaukkua.
No ei kai se nyt niiiin pieni ole.
No on se aika tosi pieni. Siis tosi pieni.
Ihan hyvä se on.
Ja eihän meillä edes ole ikinä hirveästi tavaraa mukana. Ei me tarvita mitään farkkua.
No… mutta ei sinne mahdu lastenvaunut mitenkään, hän sanoo apeana.
Mieheni jaksaa uskoa ihan täydestä sydämestään, että vuoden sisällä meidän perheen fleettiin ilmestyy lastenvaunut. Minun mielestäni vuoden sisällä ei tapahdu mitään, kun kyse on lastenhankinnasta.
Rehellisesti sanottuna: minä en uhrannut ajatustakaan millekään ihmeen lastenvaunuille, kun näin tuon uuden auton. En ajatellut niitä kyllä aiemminkaan, siis edes silloin, kun tuota autoa alkuvuodesta valittiin.
Haluaisin sanoa, että lakkaa hyvä mies murehtimasta sellaisesta, ei meidän tarvitse mitään vaunuja tuonne änkeä! Minusta tuo urheilullinen kaunotar on nuorelleparille aivan sopiva valinta.
Nuoriparihan me olemme, emme mikään lapsiperhe.
Minä olen ajatellut, että jos käy niin mieletön tuuri, että meille tuleekin lapsi tämän auton aikana, niin kannetaan sitä lasta sitten jossain… jossain Ikea-kassissa. Äh, kyllähän sitä aina jotain keksii.
Miten mun mies on aina niin vilpittömän positiivinen? Mun pitäisi ottaa hänestä mallia.
Tajusin, että minulla on monelta muultakin opittavaa: ystäviltäni.
Yksi läheisimmistä ystävistäni soitti pitkästä aikaa. Minä melkein jätin vastaamatta, koska oli mukamas kiire kokata ja siivota ja mitä lie muuta turhanpäiväistä. Katsoin hetken hänen nimensä vilkkuvan näytöllä ajatellen, että vain hiljennän puhelimen ja soitan seuraavana päivänä ajan kanssa takaisin, mutta päätin sitten kuitenkin vastata.
Onneksi vastasin, sillä hän halusi kertoa avioliittokriisistään. Juttelimme tosi pitkään ja jälkikäteen iski morkkis. Minä melkein jätin vastaamatta!
Hän halusi kertoa niin arasta asiasta juuri minulle, ja minä melkein jätin vastaamatta.
Entä minkälainen ystävä minä olen, jos en kerro keskenmenostani? Sehän on yksi elämäni merkittävimmistä tapahtumista.
Jos hän saisi keskenmenon ja jättäisi kertomatta, ajattelisin varmasti olevani huono ystävä. Kuvittelisin, että olen varmaan ollut jotenkin välinpitämätön, itsekeskeinen tai kylmä, ja siksi hän ei ole halunnut kertoa minulle. Miettisin, milloin viimeksi olen kysynyt hänen vointiaan aidosti kuunnellen, ja miksi olen tyytynyt heti vastaukseen eipä tässä mitään, ihan hyvää.
Päätän alkaa kertoa keskenmenosta systemaattisesti ystävilleni. En enää odota suoria kysymyksiä tai keksi johdatteluja aiheeseen, vaan lähettelen viestejä tyyliin mä muuten sain keskenmenon, aika paskaa, vaikka se olikin aikaisilla viikoilla. mites siellä menee?
Ei kyse ole siitä, ettenkö olisi halunnut kertoa heille. En vaan ole halunnut puhua siitä ollenkaan.
En ole halunnut analysoida sitä ja kuulla sydämellisiä pahoitteluja, jotka syventävät ymmärrystäni siitä, miten julma ja epäreilu tällainen polku on. Kaikenlaiset osanotot tuntuvat oudoilta, mutta aihe poikii lähes joka kerta jonkin tosi henkilökohtaisen tarinan takaisin.
Miten mä olen voinut välillä unohtaa, kuinka ihania mun ystävät on?