Ei sitä pääse pakoon
Mieheni puhelin soi, kun olimme matkalla toiseen kaupunkiin valmistujaisjuhliin. Viikonlopun sankari on mieheni hyvä ystävä ja hän soitti kertoakseen, että valmistumisen ohella juhlalle on muutakin aihetta.
Minä vajosin syvälle penkkiini. Helvetti. No niinpä tietysti.
Meidän ikäpolvessamme tämä tarkoittaa mitä todennäköisimmin juuri sitä yhtä asiaa. Miten se onkin niin helppoa arvata? Joku siinä äänensävyssä on aivan erilaista, kuin silloin, kun yllätys on vaikkapa häät tai asunto.
Epäröin näihin juhliin lähtemistä muutenkin kymmenen kertaa, sillä en kestänyt ajatusta siitä, että kaikki vauvaisat ystävämme saapuvat paikalle ja juhlat ovat yhtä hattaraista vauvakuplaa jossa minä vaan mietin kaikkien mammojen keskellä hiljattaista keskenmenoani.
Vauvaystävät kertoivat estymisestään yksi toisensa jälkeen, ja minä ajattelin, että näistähän voi tulla ihan perinteiset juhlat! Sellaiset parikymppisten bileet, jotka meillä kolmekymppisillä ovat nykyään harvassa. Paremmilla tarjoiluilla vain.
Enpä todellakaan arvannut, että itse isäntäpari kertoo odottavansa lasta.
Me olimme siis matkalla suoraan suden suuhun. Pakkohan sinne oli silti mennä.
Uutinen paljastettiin kaikille Kahoot-quizzin lopuksi ja siitä se sitten alkoi. Vauvat, vauvat, mammat, mammat, vauvat, korvissani kaikui. Olin juuri siinä tilanteessa, jonka niin kovin halusin välttää.
Vieressäni keskenmenosta tietoinen ystävä huomasi ahdinkoni ja vakuutti meidänkin vuoromme vielä koittavan.
Ajatus oli ihana, mutta se taisi vain pahentaa oloani. Minä olin yrittänyt vain sulkea korvani siltä kaikelta ja tarttua muihin puheenaiheisiin heti, kun tämä vauvaskene on käsitelty, mutta loppua vaan ei kuulunut.
Sitten sain loistoajatuksen: lyöttäydyin erään sinkkumiehen seuraan. Tiesin, että hän haluaa vältellä niitä iänikuisia kyselyitä hänen parisuhdestatuksestaan, joten tämä oli win-win meille molemmille. Ja olipa meillä hauskaa!
Samalla pysyin koko illan kaukana miehestäni, ettei kukaan vain suinkaan keksi kysyä meidän perheenlisäyksestämme. Emme me kyllä muutenkaan vietä juhlissa aikaa keskenämme.
Olisihan se jäätävää, että kaiken sen lisääntymishössötyksen keskellä minä töksäyttäisin viattomaan kyselyyn jaa, no sain keskenmenon kaksi viikkoa sitten että enpä tiedä onko ikinä tulossa lapsia.
Muuten sen kertominen ystävillemme olisi ihan OK, mutta sehän pilaisi totaalisesti tulevien vanhempien valokeilan. En minä pystyisi kertomaan sitä tuollaisessa tilanteessa mitenkään niin, etten pilaisi tunnelmaa ihan täysin. Sitten kaikki olisivat varpaillaan ja välttelisivät aihetta ja niin edelleen.
Minua ärsytti erityisesti se, että tulevat vanhemmat olivat yllättyneet nopeasta tärpistä, ja menneet salamana kihloihin uutisen jälkeen. Tietysti. Miksi kaikki muut tuntuvat raskautuvan heti kun haluavat?
Oikeastihan minulle on ihan sama, ovatko keskenään lapsen hankkivat ihmiset kihloissa vai eivät. Mutta nyt se ärsyttää minua aivan suunnattomasti: me olemme tehneet kaiken perinteisen oppikirjaesimerkin mukaan, eikä siitä saa mitään palkintoa.
Toiset taas… Toiset duunailevat vähän sinne päin, ja ta-daa! Kävipä vaivatta.
Itse halusin ensin naimisiin siksi, että todella halusin naimisiin, ja naimisiinmeno oli minulle eräänlainen valmistautumisriitti seuraavaan elämänvaiheeseen nimeltä vanhemmuus. Mutta en mä tietenkään pidä sitä mitenkään ainoana oikeana tapana.
Lapsettomuus nyt vaan on tällaista hulluutta.