Tavallinen on suhteellinen käsite

Minulla on pitkään ollut sellainen äärimmäisen tavallinen vaihe menossa lapsettomuuden saralla. Melko seesteinen, mitäänsanomaton vaihe.

Nykyään lapsettomuus itsessään on minulle äärimmäisen tavallista. ”Tavallinen” sattuu olemaan aika perspektiivistä riippuva käsite.

Meidän täytyy edelleen odottaa uuteen siirtoon ilmoittautumista. Minulla on paljon (mielenkiintoisia) töitä, kotona puuhastellaan remonttiprojektia, ja viime aikoina on ollut kaikenlaisia kekkereitä ja hauskuuksia ystävien kanssa. Paljon muuta, mielekästä ajateltavaa tarjolla, siis.

Tätähän lapsettomuus on suurimman osan ajasta: ei sitä ikinä unohda, mutta ei sitä myöskään sure ihan jatkuvasti. Se käy kyllä mielessä joka ikinen päivä, monestikin, mutta siihen ajatukseen ei uppoudu. Kun siihen ei uppoudu, sitä ei tule oksennettua tänne.

Aina siihen ei vaan kerta kaikkiaan jaksa uppoutua, vaikka joku ääni takaraivossa siihen kehottaisikin.

Tavallinen tarkoittaa minulle esimerkiksi sitä, että naureskelen napani vierelle kasvaneille pitkille, yksittäisille, tummille karvoille ja mietin, että jos aika olisi toinen, olisin tuhatprosenttisen varma, että näiden karvojen ilmestyminen kertoo joko a) raskaudesta tai b) liian korkeasta testosteronitasosta, joka voisi selittää lapsettomuutemme.

Mutta, nyt oli lähes ovulaation aika, joten nyppäisin ne naureskellen pois ja jätin googlailun välistä. Toki olen googlannut sen asian jo sata kertaa aiemmin ihan tosissani.

Olen ajatellut kirjoittaa näistä arkisista tilanteista: mitä minä olen mieltä mieheni koirakuumeesta, tai siitä, miten seksielämämme väritystoimenpiteet tuntuvat välillä siltä, että meidän kuuluu harrastaa maailman parasta seksiä siksi, että sitähän lapsettomat ihmiset harrastavat. Mutta niistä lisää joskus myöhemmin.

Tämä tasainen, poutainen seilaus kohtasi suuren aallon, kun ryhmäkeskusteluun kilahti jälleen uusi kuva tuoreesta isästä ja yhtä tuoreesta esikoispojasta.

Viestin tullessa olin juuri saapunut hymyillen, intoa puhkuen töihin ja tehnyt tarmonpuuskassani itselleni päivän työlistan. Good vibes only -aamuni, get shit done– moodini, romuttui kerrasta.

Kommentoin kuvaa äkkiä parin ihastuneen emojin kera, niin sanotusti repäisin laastarin nopeasti, ja sitten hiljensin koko keskustelun. Ainakin pariksi päiväksi nyt alkuun. Jätin työlistani sikseen ja laahustin kaatamaan itselleni jäätävän mukillisen kahvia, kun en parempaakaan lohtua keksinyt.

Joo, osasin kyllä odottaa heidän uutisiaan, mutta pahalta se silti tuntui. Tosi pahalta. Ei vähiten siksi, että tiedän, että heidän lapsensa oli vahinko.

En minä heiltäkään tuota iloa ottaisi pois, tietenkään, mutta nyt olen kyllä poikkeuksellisen kateellinen. Kaikista kohtaamistani vauvauutisista heidän uutisensa ovat todellakin olleet yksi pahimpia.

Olen kertonut miehelleni, että minusta heidän lapsenhankintansa tuntuu erityisen pahalta, koska elintavat/ parisuhteen tila/ kaikkea muuta ei-todellakaan-lapsiin-viittaavaa. Mieheni on ajatellut samoin, mutta hän ei ole juuri halunnut puhua siitä. Hän ei halua sanoa sellaista ääneen.

Minua sellaisten fiilisten ääneen sanominen helpottaa. Yksikään kuulija ole ymmärtänyt minua väärin, kukaan heistä ole pitänyt minua hulluna tai hirveänä ihmisenä.

Sysäsin nämä viimeiset uutiset pois mielestäni, mutta yllättäen mieheni otti sen puheeksi.

Nyt sekin mukula sitten syntyi, hän totesi rikkoen hiljaisuuden välillämme.

Mieleni teki vastata, että niinpä syntyi, maailma tuntuu kyllä uskomattoman epäreilulta juuri nyt.

Kaikkea sekin pariskunta saa aikaan, minä vastasin huokaisten haikeasti.

Aikamoisen sprintin he on kyllä ottaneet aikuisten elämään, hän jatkoi.

Minä olisin muotoillut saman asian suurin piirtein näin: enpä olisi uskonut, että niin vastuuttomasti juuri äsken ellelleet ihmiset ovat nyt ihan oikeasti nyt pienen ihmisen vanhempia, ja me emme.

Yritin pysyä jokseenkin neutraalina, kun hän, kylmänrauhallinen mieheni, nyt kerran otti asian puheeksi.

Joo, voi olla totuteltavaa.

Siinä se sitten oli. Eipä meidän siitä tarvitse sen suuremmin jauhaa.

Kyllä minä tiedän, liiankin hyvin, miten kovasti mieheni haluaisi ylpeänä esitellä esikoistaan. On päivänselvää, miten kovasti me olisimme halunneet kertoa tuollaisia uutisia. Menimme seuraavana päivänä katsomaan uutta Bondia, ja minua itketti vilauskin Bondin tyttärestä ihan kohtuuttomasti.

Onneksi asumme tuoreista vanhemmista kaukana.