Lisää tavallisuuksia
Mieheni lähti pitkästä aikaa työmatkalle. Minä nautin ylhäisestä yksinäisyydestäni: kuuntelin musiikkia niin, että se kuuluu läpi talon, söin tattirisottoa, sillä mieheni ei pidä siitä, varasin illaksi kahvakuulatunnin ja laskeskelin, kuinka monta jaksoa Karppia ehtisin katsoa ja minkälaisen kasvonaamion tekisin, ennen kuin on käytävä nukkumaan.
Ennen tuntia pengoin kylppäristämme kynsilakkaa, sellaista täydellisen roosaa, jota kuningatar Elizabeth käyttää. En löytänyt lakkaa, mutta löysin laatikon pohjalta raskaustestiliuskan. Liuskan, jossa on kaksi viivaa.
Vieläkin, kuukausien jälkeen, siinä oli kaksi viivaa. Pitikin mennä tekemään näitä silloin niin hirveästi, että niitä varmaan putkahtelee silmiini vielä paljon, paljon myöhemminkin.
En uskaltanut jäädä tuijottamaan, vaan heitin liuskan äkkiä roskiin. Joo-o, minun kropastani ei ollut tuohon hommaan, mutta kahvakuulaan siitä ainakin on. Siloitin ponnarini ja niin tämä boss bitch lähti salia kohti.
Matkalla ystäväni Anni tiedusteli hoitokuulumisiamme. Viime aikoina olen vastannut ystävieni kyselyihin lähinnä työkuulumisilla, sillä niistä on helppoa kertoa, mutta minulle tulikin tosi hyvä mieli siitä, että hän kysyi nimenomaan lapsettomuuskuulumisia.
Minulle tekee näköjään ihan hyvää tällä tavalla pakosti pysähtyä ajattelemaan asiaa. Voisin aivan hyvin vastata lyhyesti, ettei siinä ole juuri nyt päivitettävää, mutta joka kerta yllätän itseni ja kuulen vastaavani jotain pidemmän kaavan mukaista. Kai siitä sitten haluaa kuitenkin kertoa kaikenlaista.
Sitten hymyilin kahvakuulahyllyn äärellä uudelle, minua vähän nuoremmalle tytölle, mutta hän ei hymyillyt takaisin, ja minä mietin, että ehkä hän ei nuoremmuuttaan ole vielä kohdannut kaikenlaisia elämän realiteetteja ja eikä siksi näe tarpeelliseksi käyttäytyä helposti lähestyttävällä tavalla.
Tai sitten hän kaipaisi omaan elämäänsä Annia.
Hikoilin kuulien kanssa itseni näännyksiin. Olen monesti pitänyt hauistani liian skrodena, toivonut sen olevan siro ja tyttömäinen, mutta nyt ihailin sitä ohimennen pukkarin peilistä ja totesin sen olevan aika täydellinen.
Miksi olla siro, kun voi olla vahva! Lisääntymiskykyinen olisin toki myös mielelläni, mutta tänään en jäänyt miettimään sen mahdollista syy-yhteyttä äijämäiseen hauikseeni.
Vaihdoin Karpin sittenkin Areenasta löytyvään Kun haikara lentää ohi-sarjaan, ja jo ennen ensimmäisen jakson loppua tajusin syöneeni puoli pakettia jäätelöä liikuttumisen lomassa. No, mitä pienistä, eikös sitä sanota että keholleen pitää olla armollinen, ajattelin.
Lopulta en kestänyt katsoa useampaa jaksoa, koska yhdestäkin tuli niin hirveästi ajateltavaa ja surettavaa, että välillä oli pakko painaa pausea.
Tarkoitus on elää ja kerran kuolla, henkeen kaikki vetää ja sormet nuolla, tehdä jotain hyvää kun voi, oi, sehän menee kiertoon, päässäni soi, ja nukahdin salamannopeasti. Jonna Tervomaan Minä toivon on mun uusi voimabiisi.
Toivon taivaan täydeltä satavan, koko pitkää sinfoniaa.
P.S. Seuraa mua myös instagramissa @nayttaaoikeinhyvalta.