Jännitys tiivistyy

Pystynkö minä menemään ultran jälkeen normaalisti töihin? Ei pidä ainakaan missään nimessä laittaa aamulla ripsiväriä.

Pitäisikö minun kehitellä joku valmis tekosyy, jonka varjolla voin tarvittaessa lähteä suoraan kotiin suremaan herättämättä huomiota?

Mitä jos siellä kuuluu vahva syke?

Saatammeko me tosiaan itkeä onnesta? Me?

Tuleeko meillekin vihdoin se autuas hetki, jonka niin monet kokevat jo tuijottaessaan raskaustestin kahta viivaa?

Mitä jos syke kuuluu, mutta se ei tunnukaan miltään? Jos kaikki on vihdoin hyvin, mutta me emme halkeakaan onnesta?

Lähdenkö sittenkin polilta taskussani jatko-ohjeet ja ajanvaraukset kaavintaan?

Valitsenko lähtiessä portaiden sijasta hissin, etten kompuroi rappusissa miettiessäni, minkälainen ennenkokematon kärsimys minun on seuraavaksi rämmittävä läpi, koska en olekaan oikeasti, normaalisti, raskaana?

Joudummeko jännittämään viikon, kaksi, kolme, ilmestyvätkö sydänäänet sittenkin?

Sanotaanko minulle, että et sinä rakas ihminen ole onnistuneesti raskaana, vaikka tissisi ovatkin aika kipeät ja mukavasti turvonneet?

Voiko se olla sellainen valeraskaus, mieheni kysyy ja heittää löylyä.

Ei… kyllä se on oikea raskaus, kun ne testit mittaa hormonia, joka kertoo raskaudesta.

Mutta silti voi olla monta asiaa pielessä.

Joko sua jännittää se ultra?

Joo.

Entä sua?

Joo. Mut kyllähän kaiken pitäisi olla hyvin, eikö niin.

Pitäisi joo…

Mutta saattaa ne myös sanoa, että nää hommat on kuule nyt ihan päin helvettiä.

Ai. No kai se on aika harvinaista, että olisi ihan päin helvettiä.

Kyllä se on varmaan aika yleistä, että hommat on ihan päin helvettiä, kun näissä hommissa ne voi mennä pieleen tuhannella tavalla.

Niin on huomattu.

Ja sitten ei oo hauskaa.

Niin. On aika jännää.

Mites ne sun tutkimukset meni sillon, puhelimeni suljetulla näytöllä lukee. Emme ole vaihtaneet tämän lapsuudenystävän kanssa kuulumisia pitkään aikaan, varmaan kolmeen kuukauteen.

Hetken mietin, miten ihmeessä hän on saattanut jättää kysymättä minulle näin tärkeästä asiasta, vaikka viimeksi vuodatin hyvän tovin keskenmenosta ja uudesta ivf:stä. Sitten muistan, etten minäkään ole tajunnut kysyä kuulumisia hänen aloittamastaan terapiasta.

Hävettää.

En, vaikka kuinka olen yrittänyt tietoisesti petrata kuulumisten kyselemisessä. Kysyä aidosti, riittävän useasti ja spesifisti, mitä sulle kuuluu.

Mikä siinä onkin, että hankalista asioista on niin vaikeaa kysyä? Vaikka ainahan se aihe on tuhannesti vaikeampi sille, joka sitä asiaa itse kokee.

Jätän viestin lukitulle näytölle, sillä vastaaminen tuntuu vaikealta. Mikä ihme siinä on, että vieläkin minusta tuntuu vaikealta puhua lapsettomuudesta?

Miten ihmeessä ystävilleni pitäisi olla vaivatonta kysyä näin omituisesta aiheesta, kun minusta itsestäni tuntuu vaikealta vastata viestillä näin yksinkertaiseen kysymykseen?

Jotta tämä olisi vielä vaikeampaa ymmärtää: kyllä minä toivon tällaisia suoria kysymyksiä lapsettomuudesta. Kyselyistä tulee aina hyvä mieli.

On vaan niin vaikeaa jäsentää edes itselleen, että mikä tässä on nyt meininki, että vastauksen muotoilu jotenkin järkeväksi tuntuu hirveän vaikealta.