Se saavuttamaton haave

Vuodenvaihteessa ei voi välttyä pohtimasta, mitä sitä onkaan ehtinyt saada vuodessa aikaiseksi. Sitä muistelee väkisinkin edeltäviä pyhiä ja alkaa käsittää, että taas on kulunut yksi vuosi lisää. Lapsitoiveelle se tarkoittaa jälleen yhden vuoden taistelua kaikkia todennäköisyyslaskelmia vastaan.

Vuosi on nimittäin lapsenhankinnassa pitkä aika, sillä suurin osa pareista tulee raskaaksi yhden ainokaisen vuoden sisällä, ja lapsettomuudessa se taas tuntuu olevan ihan hirveän lyhyt aika. Minusta se ainakin tuntuu siltä.

Ensimmäisen, toisen, kolmannen ja neljännen lapsettomuusvuoden aikana ei välttämättä tapahdu hirveästi mitään. Tai siis, tapahtuu kyllä kaikenlaista, mutta ei välttämättä mitään positiivista (pun intented), vaikka sitä kuinka yrittäisi.

Tai vaikka kuinka olisi yrittämättä.

Niihin vuosiin mahtuu paljonkin kaikenlaista tapahtumaa, mutta se on raskasta suota, ja sellaisen kahlaamisesta perille pääsemättä osaa harvemmin olla erityisen iloinen ja ylpeä. Tämän homman ainoana tavoitteena on saada lapsi, ei kokea elämänsä ensimmäisiä pistoksia, punktiota, positiivista testiä tai selviytyä elämänsä ensimmäisestä keskenmenosta.

Minä tein aikanaan uudenvuodenlupausten huumassani Pinterestiin oman taulun tulevalle vuodelle. Se on salainen taulu, tietysti, sillä olen kaappi-lapsettoman lisäksi kaappi-aforismeilija ja kaappi-esteetikko. Ja kaappi-akvarellitaiteilija.

Tein sellaisen, sillä olin vakuuttunut siitä, että kun asioita uskaltaa listata ja visualisoida, niitä kohti alkaa kulkea jotenkin alitajuisesti. Ja sitä paitsi, tykkään tehdä selkeitä to do-listoja ja tuijotella kauniita mood boardeja.

En tietenkään osaa sanoa, kuinka suuri merkitys tällä on ollut. Lapsettomuutta se ei ole ratkaissut, mutta monia muita asioita siltä listalta olen saanut ruksia toteutuneiksi. Vaikka sillä ei olisi ollut vaikutusta, niin ainakin sitä listaa on kiva lukea vuoden välein.

(Ajatus lähti alunperin siitä, että olin kuunnellut Yksillä-podia ja muistaakseni lukenut jonkun kirjankin aiheesta. Viime syksynä luin muuten Valon antajat-kirjan, jossa puhuttiin samasta asiasta.)

Olen päivittänyt tätä samaa taulua aina vuodenvaihteessa. Vasta vuodelle 2020 uskalsin lisätä kaikkia ihania perhepotretteja, kauniita mama-outfittejä ja kirjata listaan vuoden päästä- osioon äiti.

Kyllä: vasta kolmen vuoden lapsettomuuden jälkeen uskalsin kirjata salaiseen (!) haavelistaani, että kunpa me vaan saisimme tänä vuonna vauvan.

Hullua. Olinhan toivonut sitä jo kolme vuotta äärimmäisen hartaasti. Toivonut, ja samalla yrittänyt käsittää, ettei tämä kaikki välttämättä päätykään perheellistymiseen.

Sen kolmen vuoden aikana olin ensin tehnyt elämäni toistaiseksi suurimman päätöksen, päätöksen jättää ehkäisy pois, ja sitten kohdannut elämäni toistaiseksi suurimman tragedian, pelon lopullisesta lapsettomuudesta.

Ehkä olin vasta silloin kolmen vuoden päästä valmis myöntämään, että haaveilen tästä täysin saavuttamattomalta vaikuttavasta asiasta enemmän kuin mistään muusta tätä ennen, ja itse asiassa se on niin tärkeä haave, etten oikein tiedä, mitä ihmettä minä loppuelämälläni teen, jos se ei toteudu.

Suurin pelkoni on epäonnistua sen tavoittelussa, siksi sen tärkeys oli kai niin vaikeaa myöntää edes yhdessä puhelimeni neljästäkymmenestä sovelluksessa.

Ne kauniit perhepotretit ovat nyt olleet taulussani pari vuotta ja vuodelta 2022 tekisi mieli vaan poistaa ne kaikki. En jaksa aidosti uskoa, että tänäkään vuonna tulisimme vanhemmiksi.

En mä halua haikailla sellaisten perään. Tekee mieli suunnitella maratonia, karppausta, työasioita, opiskelua, kiihkeitä treffejä, täydellisen chic nutturoita. Saavutettavia asioita. Olisihan se kiva katsoa sitä taulua vuoden päästä ja todeta, että mä todella onnistuin tuossa.

Tai voisin tietysti nyt katsoa sitä taulua ja todeta ylpeänä, että tein kyllä kaikkeni tuon eteen, ja vielä säilyin siinä tuoksinnassa täysjärkisenä. Minulle on vaan ollut alusta asti ihan selvää, että käyn kaikenlaiset sörkkimiset kiltisti läpi tämän ongelman ratkaisemiseksi, joten pidän tällaista suorittamista ihan itsestäänselvänä.

On tämä varmaan ollut elämäni toistaiseksi rankin vuosi. En haluaisi sanoa sitä ääneen, sillä minun asteikkoni on moniin ihmisiin verrattuna aika matala, tai sitten minä olen jotenkin tunnekylmä ihminen.

Noh. Olen siis kelaillut, että olimme jo viidennen joulun lapsettomia ja niin olemme myös kuudennenkin, sillä eihän muutamassa kuukaudessa tapahdu mitään!

Olisi kiva ajatella, että ensi jouluna meitä on jo ihan varmasti kolme, mutta ei se kuulosta lainkaan realistiselta. Sen verran uskallan toivoa, että ensi vuonna saatan olla raskaana. Mutta, so what? Olinhan minä tänäkin vuonna raskaana, peräti kaksi kertaa, mutta ei se mikään saavutus ollut.

Tsemppasin itseäni välipäivinä ajattelemalla, että ensi vuonna asiat ovat toisin. Oli helpompaa olla, kun ajattelin, että tämä joulu ja uusivuosi olivat jollain tapaa viimeiset laatuaan.

Kaikenlaisia kurjuuksia on vaan helpompaa kestää, kun ne kuvittelee määrämittaisiksi.

Ensi vuonna vietämme joulun kotona ja kehittelemme vaikka väkisin meille ihka omia jouluperinteitä. Ensi vuonna keksin uudenvuodenbileisiinkin jotain uutta twistiä, tai ainakin uusia vieraita, koska alkuperäinen porukka on kutistunut aika pieneksi perheellistymisestä johtuen.

Oli meillä tosi hauskaa, mutta teen niistä vaikka naamiaiset ihan vaan siksi, etteivät ne enää toista samaa kaavaa. Kaavaa, joka muistuttaa minua siitä, että kaikki muut siihen aiemmin kuuluneet ovat jättäytyneet pois lasten vuoksi.

Muuten, se lasta odottava pariskunta päätyi vain käväisemään meillä illasta. Huh.

En haluaisi myöntää, mutta kyllä nämä pyhät ovat olleet melko rankkaa aikaa. Tajusin sen, kun olin kyynelsilmin koko Encanton alusta loppuun, ja itse asiassa herkistyin jopa Suttonin muotinäytökselle the Bold Typessä.

Ja ei, yllättävät herkistymiseni eivät koskaan ennenkään ole kertoneet raskaudesta.