En varmaan ole kärsinyt tarpeeksi
Seuraa sekava kuvaus siitä, miltä tämä minusta tuntuu, ja miltä sen kai pitäisi tuntua, ja miltä se ei ainakaan tunnu vaikka vasta äsken tuntui juuri siltä. Ja sitä rataa.
Minä olen selvästi epäkelpo yksilö, koska suurimman osan ajasta tämä ei tunnu miltään. Tai jos tuntuukin pahalta, niin pitäisi tuntua vielä pahemmalta, koska enhän minä huutoitke huonommuuttani. Ennemminkin tuijotan tyhjyyteen miettien, koska tämä huono elokuva loppuu.
Minä olen tyyppi, jolle kuuluu oikeastaan aina oikein hyvää tai ihan hyvää, aidosti.
Paitsi silloin kun piikitin itseäni, silloin sanoin että tämä on ihan paskaa. Mutta piikitin kiltisti ja jätin itkut itkemättä, koska mitäpä se olisi auttanut. Piikittäminen ja muu lapsettomuusmössö poislukien, minulle kuului kyllä silloinkin oikein hyvää.
Ja viimeksi kun kuukautiseni alkoivat, olisin vastannut että tämä lapsettomuustouhuhan on ihan paskaa, mutta ei siitä sen enempää. Muuten menee tosi kivasti, oikeasti.
Minulle kuuluu oikein hyvää ja minä olen onnellinen, vaikka lapsettomuus on hirveää. Olisin tietysti huomattavasti nykyistä onnellisempi, jos saisimme lapsen.
Minä en ole ollut aidosti masentunut lapsettomuudestamme vielä ikinä. Olen minä itkenyt ja surrut, lukemattomia kertoja, ja osittain varmasti ahdistunutkin, mutta en ole romahtanut. En ole totaalisesti musertunut, ja elämä on jatkunut koko ajan muutoin normaalisti. Se ei ole missään nimessä ylpeydenaihe, päinvastoin.
Tämä on ihan syvältä, tämä lapsettomuus on ihan hirveää eikä kenenkään pitäisi kokea tällaista, mutta ei se ole pilannut (vielä) elämääni. Luultavasti siksi, etten ole täysin käsittänyt tämän merkitystä.
Ansaitsenko minä lapsen vasta sitten, kun olen käynyt pohjalla? Miksi kaikki muut itkevät silmät päästään, ja minusta ei nytkään tunnu miltään, tai no ajoittain hetken ihan hirveän pahalta ja siinä se?
Lapsettomuus valtaa ihan koko elämäni, ja toisaalta se ei näy millään tavalla.
Toisaalta olen sama ikuisesti positiivinen itseni, olen yhtä onnellinen kuin ennenkin, ja toisaalta suren lapsettomuutta enemmän kuin mitään aiemmin.
Toisaalta uskon, että meidänkin vuoromme vielä koittaa. Toisaalta ajattelen, että meissä on oltava jotain niin pahasti vialla, ettemme varmasti ikinä tule saamaan lasta.