Valtavan kirkas kuu
Päivämme lapsettomana pariskuntana ovat (ehkä) luetut! Tunnelin päässä kajastaa vihdoin valoa, asiat alkavat lutviutua, äärimmäisen pitkä ja rankka odotuksemme palkitaan vihdoin.
Kyllä, olemme virheellisesti kuvitelleet, että näin on tapahtunut pari kertaa aiemminkin. Mutta jospa se tällä kertaa tapahtuikin oikeasti.
Oli aurinkoinen pakkaspäivä, kun lapsettomuustaistelumme saattoi vihdoin loppua. Päivänä, jota edeltävinä päivinä lunta oli tullut lapioitavaksi aivan helkkaristi ja sää sitten kirkastunut siten, että siirtopäivänä herätyskellon soidessa sänkyymme paistoi valtavan kirkas kuu.
En muista ikinä nähneeni sellaista suoraan meidän sängystämme, joten päätin pitää sitä jonkinlaisena enteenä. En ymmärrä astrologiasta mitään enkä tiedä, mitä sen pitäisi oikeasti povata, mutta päätetään nyt että lasta. Meille.
Tämä elämämme käännekohta tapahtui päivänä, jolloin pörssikurssit olivat romahtaneet jo kymmenen prosenttia kuukauden takaisesta ja päivän polttavin uutinen oli omikronin mahdollinen vaikutus pandemian kulkuun. Otsikoissa puitiin myös historian ensimmäisten aluevaalien tuloksia sekä Räsäsen syytteitä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, asiaa, jonka ihmisoikeuksia loukkaava sisältö toivottavasti tuntuu esikoisemme sukupolvelle suurin piirtein yhtä hullulle, kuin noitaroviot meidän sukupolvellemme.
Kun elin (molekyylitasolla) viimeisiä hetkiäni lapsettomana ihmisenä, tämä epätoivoinen toivominen oli siinä pisteessä, ettemme viitsineet edes yrittää päästä alkionsiirtoon yhdessä. Sellainen vaatisi kohtuuttomasti uhrauksia muulta elämältä siihen nähden, kuinka arkinen asia tällainen käynti meille, minulle, jo on.
Emme ikinä halunneet tai uskoneet, että tälläisestä tulisi meille arkista ja tavallista, mutta niin siinä vaan on nyt käynyt. Tällainen hoito on kyllä suuria tunteita herättävää, mutta silti niin arkista. Yksin lähtemisen suurin jännitys piili siinä, etten maakunnassa asuvana erityisemmin pidä henkilöautoilusta pääkaupungissamme, mutta boss bitchinä en halua myöntää sitä ääneen vaan ajella siellä aina kun tarve on.
Kuuntelin matkalla Elon Muskin elämänkertaa ja sata kertaa Onerepublicin I lived ja BESSin Ram pam pam. Viisitoista minuuttia ennen tätä elämämme mullistavaa hetkeä, minun ja esikoisemme elämänmittaisen taipaleen alkamista, raportoin klinikan parkkihallissa viikkopalaverin asioita. Sitten kipitin yläkertaan, ja alle puoli tuntia saapumisestani olinkin jo paluumatkalla palkitsemassa itseäni pikaruoka-aterialla.
Kuten tähän lapsettomuudessa rämpimiseen on tapana kuulua, olen ehtinyt pelätä kaiken menevän pieleen alkionsulatuksesta aina koronatartuntaan ja auton hajoamiseen saakka. Yleensä en jaksa murehtia sellaisia asioita, mutta sellaisiin skenaarioihin varautuminen tuntui nyt siltä, että olen edes jotenkin valmistautunut, kun käytännössä en pystynyt valmistautumaan siirtoon juuri mitenkään.
Voisi ajatella, että kun kerran ehdin pelätä kaiken mahdollisen menevän pieleen, olisin hoitanut ne oikeat, vähäiset, velvollisuudet äärimmäisellä pieteetillä. Ovulaatiotestejä tein kyllä aivan turhaan kaksin kappalein, mutta viikonloppuna uppouduin työmatkalta palanneen mieheni seuraan siinä määrin, että unohdin kokonaan aloittaa lugesteronin.
Se pääsi unohtumaan mielestäni kahdesta syystä: ensinnäkin, alkionsiirtopäivämäärän selviäminen vapautti käteni ja ajatukseni kaiken muun elämän, kuten työtapaamisten, suhteen ja toiseksi, ovulaation aikainen panetus ja työmatkalta palaava aviomies ovat yhdistelmä, jonka parissa koko viikonloppu kuluu oikein mukavasti. Hyvä niin.
Maanantaiaamuna huomasin työkalenterissani merkinnän lugesteronista ja aloitin sen sitten kokonaiset kaksi ja puoli vuorokautta myöhässä. Hetken harkitsin peruvani tämän mokan takia koko siirron, mutta sitten järkeilin, että minulle lugesteronin pitäisi olla varmistuksen varmistus ja sitä paitsi, tämä koko homma on varmasti kiinni jostakin suuremmasta voimasta kuin viidestä pikku pilleristä.
Vaikka sitten siitä Kuusta.