Otetaan se sitten meille

Mieheni painoi katkaisijasta valot pois, pimennysverhot kiinni ja sujahti lämpimään peittoni alle. Menemme aina nukkumaan näin: minä nukun kasvot ikkunaan päin ja hän tulee lämmittelemään niin liki minua, kuin suinkin pääsee.

Syvällisimmät keskustelumme käydään joko saunassa tai tässä tiukassa lusikassa ennen nukkumaanmenoa. En tiedä, liittyykö se jotenkin siihen, että molemmissa ollaan alasti.

Minua on muuten monesti mietityttänyt, että jos joskus olemme vanhempia, niin missä vaiheessa on alettava käyttää yöasua.

Milloin sä menet sinne lääkäriin, mieheni kysyy parta pistellen korvantaustaani.

Ei sinne tarvitse enää mennä. 

Miten niin ei?

No… ei vaan tarvi enää.

Mitä pitää sitten seuraavaksi tehdä?

Huokaisen syvään vastatakseni mahdollisimman rauhallisesti. Minua närkästyttää, ettei hän vieläkään tiedä miten tämä homma menee, ja samalla ihastuttaa, että hän odottaa lopputulosta yhtä malttamattomana kuin minäkin.

Pitää tehdä viikon päästä se raskaustesti. Sitten jos on raskaana, niin varmaan pitää käydä taas verikokeessa. 

Missä?

Verikokeessa.

Siis missä?

No vaikka siinä keskustan labrassa.

Ai. 

Mutta mitä sitten?

No sitten, jos on oikeasti raskaana, niin pitää varata se ultra.

Tässä hetkessä en halua muistuttaa häntä siitä, miten kuuluu toimia, jos ei olekaan oikeasti raskaana… Tai jos on raskaana, mutta ei ole kovin pitkään. Ne toimintaohjeet me tunnemme kiitos viime syksyn tai viime kevään kokemusten.

Siis se ensimmäinen ultra, joka mun piti sitten viimeksi perua, tarkennan, koska luulen, että hän ei saa selkoa lapsettomuusultrista ja raskausultrista.

Aijaa.

Jos menee kaikki hyvin niin ei tarvitse tehdä oikein mitään.

Kiehnäämme toisemme ihan, ihan lähekkäin ja poskemme litistyvät tiukasti vastakkain.

Eli sitten pitää vaan odotella että mitä tapahtuu.

Älä kutita!!

Mistä muka kutittaa?

Jalkapohjista. Älä venkoile, jooko.

Älä pöllytä sitä peittoa!! Lämpö karkaa.

Makaamme hiljaa. Minä mietin, että jos verhot ei olisi edessä, niin näkyisiköhän se Kuu vielä tähän?

Mä kuulin joskus, että joku nainen ei tullut raskaaksi, kun sillä oli värkissä joku sellanen poimu, niin tavara ei mennyt oikeaan paikkaan. Ehkä sullakin on sellanen.

No eikä ole.

No voi olla!! Mä kuulin sellasen jutun joskus.

Hyvä lähde varmaan.

Oli se. Juho siitä kertoi.

Hyvä lähde siis.

Eiköhän mun poimuja oo tutkittu niin monesti, että sellanen rakenteellinen asia olisi paljastunut.

Mä oon ihan varma että tässä on joku sellanen juttu.

No just.

Mä keksin! Sitten, jos tää ei toimi, niin ruvetaan sellaseen avosuhteeseen. Siis avoimeen suhteeseen niinku temppareissa… 

Ja sitten molemmat rietastellaan pitkin kyliä, ja se kumpi onnistuu ensin saamaan tenavan, niin otetaan se sitten meille, hän hihkaisee.

Hyvä ajatus, vastaan hymyillen.

(Toim. Huom. Sellainen ei todellakaan oikeasti ole vaihtoehtona kummankaan meidän osalta.)

Olen tässä vuosien aikana miettinyt monesti, että olisiko meidän syytä yrittää hankkia lapsi muiden ihmisten kanssa, ettei kumpikaan meistä katkeroidu myöhemmin. Olen tosissani harkinnut, että jos vika olisi minussa, niin usuttaisinko mieheni toiseen suhteeseen.

Tai jos vika olisi hänessä, niin vaivaisiko lapsettomuus minua niin paljon, että haluaisin hankkia lapsen jonkun toisen kanssa. Mieltäni lämmittää, että hän vitsailee hakevansa kyliltä meille kahdelle lapsen.

Eikö. Hän muiskauttaa pusun kaulaani ja rutistaa lujempaa.

Joo. Otetaan se sitten meille.