Hienovaraista haaveilua
Onko tämä sun ensimmäinen raskaus, ystävällinen neuvolatäti kysyi varatessani ensimmäistä aikaa.
No… tämä on… itse asiassa kolmas. Aiemmat kaksi on menneet kesken aika aikaisessa vaiheessa.
Eli ei siis synnytyksiä?
Ei synnytyksiä.
Ne keskenmenot oli ennen varhaisultraa, niin en ole… En ole asioinut teillä aiemmin.
Niin, niin. Eli ne aiemmat meni sitten kesken kun kuukautiset oli pari päivää myöhässä.
Kyllä mä ihan oikeasti olin raskaana, mieleni tekisi inttää. En minä ole sellainen sinisilmäinen ihminen, joka uskoo olevansa aidosti raskaana jostakin haamuviivasta! ”Kuukautiset pari päivää myöhässä”, mikä henkilökohtainen loukkaus.
Paitsi, että juurihan minä itse luettelin hänelle myös sen vuoden takaisen kananlennon raskaudeksi.
… No. Ensimmäinen kyllä, mutta tää edeltävä meni vasta viikolla 7, juuri ennen sitä varhaisultraa.
Aivan. Sopisiko sulle ylihuomenna ensimmäinen neuvolakäynti? Siihen pitää varata tunnista kahteen, riippuen, paljonko sulla on itsellä kysyttävää. Ja netissä voi täyttää valmiiksi sellaisen esitietolomakkeen.
Minulle ei nykyään tule nälkä, vaan huono olo. Käytännössä närkin väkisin jotain kahden tunnin välein, eikä ruokahalua kasvata sekään, etten maista läheskään kaikkea. En siis tiedä, mikä kaikki johtuu sairastetusta koronasta ja mikä siitä sykkivästä sutusta, mutta väliäkös tuolla.
Mietin alkion pientä kokoa aivan liikaa, vaikka lääkäri neuvoi olemaan huolehtimatta. Mieleeni nousee väkisinkin alhainen hcg-tilanne syksyltä – piti olla aivan huoleti, ja sitten pahin mahdollinen tapahtui.
Nyt on yhdeksäs viikko, eikös tässä ole sitä kuuluisaa riskialtista aikaa vielä ihan hitosti jäljellä? Toisaalta… niissä riskiprosenteissa on kai mukana myös sellaiset raskaudet, joiden ei ole jo kertaalleen todettu olevan oikeassa paikassa sykkiviä suttuja.
Minulle tuli yllätyksenä, ettei valtaosa todellakaan näe vilausta sisäelimistään tässä vaiheessa. Jotenkin olen kuvitellut, että joku ultra ennen sitä kuuluisaa niskaturvotusta on ihan perushomma tässä maailman parhaassa neuvolasysteemissä, kun siellä kuitenkin käydään aika tosi monta kertaa.
Harva siis osaa myöskään huolehtia alkionsa koosta. Ehkä siksi moni tuntuu murehtivan kohtuuttomasti kynsilakan, meetvurstisiivun tai kasvojenpuhdistusaineen salisyylihapon vaikutuksista.
Ei sillä, ettenkö minäkin niitä miettisi, mutta niitä minä en jaksa säikähtää.
Olemme jatkaneet tilanteeseen totuttelua haaveilemalla salaa, kahdestaan. Emme me sentään mitään nimiä mieti tai spekuloi sukupuolta, meidän haaveilumme on paljon hienovaraisempaa.
Emme enää skippaa joka ikistä reelsiä, jossa kiljuu lapsi, ja saatamme katsahtaa toisiamme nähdessämme ohimennen lastenistuimen. Ennen olisimme teeskennelleet, ettemme huomanneet sellaisen olemassaoloa lainkaan.
Minä olen kertonut sellaisille ystäville, jotka osasivat onnitella varovasti. Mieheni haluaisi kertoa asiasta kaikille, ensisijassa suvulleen, heti.
Minulle ajatus vanhemmillemme kertomisesta on suorastaan kamala, ja poden siitä huonoa omatuntoa. Minulla on varmaan joku esikoissyndrooma. Miksen osaa olla läheisempi heidän kanssaan?
Ensinnäkään, en halua heiltä minkäänlaista hössötystä. Menivät asiat sitten hyvin tai huonosti, minä en halua spekuloida vointiani äitini tai anoppini kanssa.
Joo, haluaisin olla läheisempi heidän kanssaan, koska harva varmaan harmittelee sellaista jälkikäteen, mutta minun elämäni ja minun kroppani asioita ei tarvitse analysoida.
On vaan ihan eri asia vastata ystävälle ei tässä mitään, kaikki ruoka etoo ja väsyttää aika hitosti, mutta voi se olla siitä koronastakin, kuin kertoa sama äidille, joka esittää tuhat jatkokysymystä vaikka tekisin selväksi, etten halua keskustella asiasta enempää.
Toiseksi, minulta menisi kuppi nurin, jos saisin heiltä muistutuksen keskenmenoriskistä. Se olisi varmaan ihan hyväntahtoinen kommentti, mutta minun korviini se olisi pikkulapsen valistamista, holhoamista.
As if minä, jos joku, ei tietäisi varsin hyvin kaiken maailman keskenmenoriskeistä.
Eräällä tavalla kertominen jännittää aivan kuin morsiamenluovutus alttarilla: se on niin suuri hetki, että pelkkä ajatuskin itkettää. Nyt kun mietin, niin kyllähän minua itketti myös ajatus lapsettomuudesta kertomisesta.
Muistan, kun joskus lapsena satutin itseni korkeushypyssä ja isäni sanoi no nyt lähdetään kotiin, kun Emilia itkee niin silloin sattui oikeasti. Sisuunnuin ja mietin, että ehkä nyt tuli pillitettyä vähän liian herkästi, enkä sen koommin tainnut itkeskellä kuin äärimmäisessä hädässä. Näköjään vältän vanhemmilleni itkemistä edelleen viimeiseen saakka, vaikka he kuinka empaattisia ovatkin. Isäni ei varmasti muista tuota korkeushyppykeissiä ollenkaan.
No, kyllähän minä jotenkin alttarilta ja lapsettomuuspuhelustakin selvisin vain pienellä kyyneleellä.