Pitäisi meidän edes tämä osata

En haluaisi myöntää, että lapsettomuudesta keskusteleminen mieheni kanssa tuntuu todella hankalalta.

Joskus epäilin, että se johtuu meistä puolisoina. Ajattelin, että nuorena aloitettu suhteemme on niin epäkypsä. Ei meidän varmaan ole tarkoitettu vielä saada lapsia, tai välttämättä edes olla yhdessä, kun keskusteluyhteytemme kompastelee tällaiseen. 

Sitten tajusin: keskusteleminen on hankalaa, koska lapsettomuudesta tulee sana sanalta todellisempaa. Puolison katsekin viiltää syvältä, kun kumpikaan ei tiedä, onko itse syypää toisen lapsettomuuteen.

On helpompaa pysytellä jokseenkin hyvillä mielin, kun ei saa muistutusta siitä, että hänkin on tahtomattaan lapseton. Varsinkin, kun minä olen meistä käytännössä ainoa, joka pystyy edistämään lapsen saamista millään tavalla. Mieheni ei ikinä, ikinä, ole sanonut sitä minulle, mutta näinhän se on.

Lapsettomuudesta keskusteleminen on aina kepeänäkin kommenttina tarkoitettuna kipeää. Sellaiset keskustelut vaativat lämmittelyä. Tuntuu kylmältä huikata aiheesta arkisesti mitään olohuoneen toiselle puolelle.

Emme mekään niin tunteettomia ole, ettemmekö olisi keskustelleet viimeisimmästä etapista. Miehelle jäi erityisesti mieleen se, että koeputkihedelmöitystä kokeillaan kolmesti.

Mitä jos niillä kolmella kerralla ei tärppää? Oliko se sitten siinä? Paljon ne yksityiset maksaa?

Entäs sitten kun haluaisi lisää lapsia?

Viimeisintä minä en olekaan muistanut murehtia.