Haaveilun kääntöpuoli
Lapsettomuuden myötä minä olen lähes lakannut haaveilemasta raskausajasta. En oikein uskalla haaveilla, etten jinxaa koko juttua.
Vuosia sitten uskalsin haaveilla enemmän. Siitä tilinpäätöksestä tuli tappiollinen: haaveiluni käänsivät lopulta elämäni onnellisimpia hetkiä aivan väärään suuntaan.
Ilman haaveilujani, olisin tuskin miettinyt ystävän polttareissa, kuinka minun piti olla valmistelemassa morsiussaunaa kasvavan mahani kanssa, eikä kykkimässä täällä kuusen juurella ilmakuula-ase kädessä. Ei sillä, että olisin halunnut skipata kuulasodan, mutta olisin tietysti halunnut olla tukevasti raskaana.
Ilman haaveilujani, olisin tuskin piilotellut kyyneliäni sisilialaisessa auringonlaskussa patikointipäivän jälkeen, kun ystävät miksaavat meille terassilla lisää margaritoja. Ei sillä, että olisin missään nimessä halunnut jättää tällaista reissua välistä, mutta oli todella lähellä etten oikeasti jättäytynyt reissulta pois, koska minun piti olla tähän reissuun mennessä jo tosi pitkällä raskaana.
Ilman haaveilujani, olisin nauranut katketakseni rakkaan ystäväni pitämälle puheelle yhteisten ystäviemme häissä. Ei sillä, ettenkö olisi yrittänyt keskittyä hänen puheeseensa, mutta minä uppouduin totaalisesti tuijottamaan toista häävierasta, jolla oli päällään juuri sellainen uskomattoman kaunis mekko, jonka minä olin päättänyt hankkia, kun olen raskaana näissä häissä.
Lukemattomista vastaavista kokemuksista huolimatta ajatukseni harhailevat silti välillä haaveilemaan. Varovasti. Vähän vain.
Jos nyt uskaltaisin kunnolla haaveilla tulevani raskaaksi lähikuukausina, ainakin minä
– katselisin kesäisiä raskauskuvia Pinterestistä ja merkitsisin ylös lempikuvaajiani, joilla voisimme otattaa perhekuvia
– selaisin ihania kesämekkoja, jotka korostavat pyöristyvää vatsaa. Ja ihan varmasti päättäisin kokonaisen raskausjuhlalookin syyskuussa oleviin häihin
– perehtyisin lastenvaunuihin yhdessä miehen kanssa. Voisimme kuluttaa siihen varmasti viikkotolkulla yhteistä laatuaikaa
– lukisin raskausajan ruokavaliosuosituksista (taas) ja alkaisin varmaan heti huomenna syödä suosituspuuroa aamiaiseksi
– katselisin niiiin suloisia lastenhuonekuvia netistä, koska ylimääräiset huoneemme ovat kokonaan sisustamatta
– ja miettisin tosissani miehen kanssa lapselle nimiä.
Olen tietysti tehnyt kaikki yllämainitut jo monesti aiemmin, ja sitten taas haudannut ne mahdollisimman visusti pois mielestäni.
Mutta nyt vuorossa on kuitenkin IVF: pitäisikö nyt uskaltaa luottaa siihen, että kyllä mekin saamme lapsen? Voinko oikeasti haaveilla hyvillä mielin?