Lapsellista, tiedän
Lääkärin merkintä Toimenpide: helppo piti varmasti paikkansa, olin suorastaan satumaisen onnekas potilas. Viimeisinkin jomotus vatsassani hävisi täysin punktiopäivän iltaan mennessä, en tarvinnut edes kotimatkalla haettua parasetamolia.
Torkuin hyvällä omallatunnolla sohvalla koko illan ja juoksutin miestäni. Parempi nyt vaan, etten juurikaan liiku, ettei sisäelimet kierry solmuun ja sillain, tiedäthän, viisastelin hänelle. Kamalaa jos sä oot sitten yhdeksän kuukautta tuollainen, hän vastasi muka-ärsyyntyneenä.
Koko päivän väsytti kyllä hulluna. Luulen, että se johtui lähinnä kaiken tämän jännityksen laukeamisesta, olinhan esimerkiksi herännyt punktiopäivän aamuna vaistomaisesti tuntia ennen herätyskelloa tarkistamaan, ettemme vain ole nukkuneet pommiin.
Nyt suurin jännityksen aiheeni oli kuitenkin taaksejäänyttä elämää. Haluan uskoa, että tämän projektin seuraavaksi kivuliain osuus on mahdollinen synnytys.
Olin kertonut vanhemmilleni vain suuripiirteisen hoitosuunnitelman ja polikäyntiemme päivät, sillä he olisivat huomanneet reissumme muutenkin. He eivät siis tienneet, että hoito on jo toteutusvaiheessa, koska halusin pistää itseäni ihan rauhassa ja raportoida vain lääkärille ja miehelleni.
Onneksi olin jo kivuton ja ehtinyt vähän nukkua, kun puhelimeni soi. Äiti.
Moi, mä en vaan malta nyt olla kysymättä. Miten siellä polilla meni?
No. Ihan hyvin, ne teki nyt sen punktion. Silmäni pyörähtävät väkisin vähän ympäri, ja pinnistelen vastatakseni äidilleni riittävän ystävälliseen äänensävyyn. Hyväähän hän tarkoittaa.
Ai tekikö!! Mitä! Ootko sä joutunut nyt käyttämään niitä lääkkeitä? Miten kauan? Siis milloin aloitit ne? Ai semmoista pistettävää? Pistikö mies sua vai pistitkö itse?
Sisäinen teinini vahvistuu pahaenteisesti ja yritän hengittää syvään.
Varsinkin tarkentavat kysymykset siitä, milloin oikein aloitin pistoslääkkeet, ärsyttävät minua kohtuuttomasti. Siis oikeasti kohtuuttomasti: miten äidin utelu voi ärsyttää minua vielä kolmekymppisenäkin näin paljon?
Mitä väliä mun äidille on sillä, että aloitinko mä ne lääkkeet neljätoista vai kaksisataa päivää sitten. Mä nyt kuitenkin tässä kerroin sentään (melko) kärsivällisesti että mikä on homman nimi eikä ne lääkkeet ole yhtään ajankohtainen asia enää, ajattelen. Lääkitysproseduurin kertaaminen tuntuu uskomattoman rasittavalle hössötykselle.
Kyllä minä ymmärrän, että äidilleni tämä on mielenkiintoisempi ja tärkeämpi asia kuin mikään pitkään aikaan. Mutta se on nyt kärsitty, my job here is done, enkä minä halua analysoida sitä enää yh-täään, vaan unohtaa koko asian. En, vaikka äitini kuinka haluaisi tietää jokaisen yksityiskohdan tästä elämäni toistaiseksi kurjimmasta projektista.
Mieti, sä voit olla viikon päästä jo raskaana! Korvistani saattaa oikeasti nousta savua. Onnistun olemaan hiljaa, joten hän jatkaa.
Niin no kyllähän se keskenmenoriski on tietysti vielä sitten aika suuri viikolle neljätoista saakka, hän valistaa.
Joo, IHAN KUIN minä en sitä tietäisi, on ollut PIKKAISEN tärkeämpääkin murehdittavaa tässä, mietin. Keskenmenoriski ei todellakaan ole pelkojeni kärkikastia, kun en raskaaksikaan onnistu tulemaan.
Minun asteikollani tämä on pahimman luokan hössötystä, enkä siedä sitä näköjään yhtään. Ärsyttää samalla tavalla, kuin teininä, kun vanhemmat kyselivät hirveän spesifejä asioita kaverien kuulumisista tai jostain kursseista. Lapsellista, tiedän.
Joo niinhän se on, sanon vähän turhankin kireästi, ja vaihdan törkeästi puheenaihetta. Hän taitaa ymmärtää, että aiheeseen on turha palata.
Myöhemmin muistan, että hän on saanut aikanaan keskenmenon. Hävettää, ettei hermoni kestänyt vastata 100% kärsivällisesti ja yksityiskohtaisesti hänen kysymyksiinsä. Äiti varmaan halusi vain hienovaraisesti varoittaa minua siitä, että keskenmenoriski periytyy yhtä lailla.
Nolottaa, että minusta se tuntui päsmäröinniltä. En vaan haluaisi ajatella tulevia murheita yhtään hetkeä eteenpäin.
Minun selviytymistaktiikassani raskaaksi tuleminen on suurin koitoksemme, ja jos se nyt vaan suinkin onnistuu, olemme kärsineet ihan riittävästi ja loppu menee täydellisen hienosti. Olen hirveän hyvinvoiva raskausaikana ja saamme täydellisen pienen vauvan. En minä halua miettiä sekuntiakaan etukäteen jotain keskenmenoriskiä.
Tässä nykytilanteessa on ihan riittävästi pelättävää.