Abstrakti haavekuva
Vilkuilen päivittäin raskaussovellusta vain vakuutellakseni itselleni, että minä todella olen nyt sen kohderyhmää. Käsittämätöntä, että sen loputtomat artikkelit ja tietopaketit vähän niin kuin kertovat minusta. Minusta!
Olen toki lukenut ne samat asiat ihan yleissivistävänä tietona sata kertaa, mutta ne ovat kertoneet jostain vieraasta eläinlajikkeesta, nimeltään raskaana olevat. Asioita, joista osaan sitten keskustella ystävieni kanssa, vinkkejä, jotka eivät liity minun elämääni mitenkään.
Nyt luen niitä ihan kuin silloin kahdeksantoistavuotiaana, kun sain yliopiston lähettämän hyväksymiskirjeen. Hei fuksi! Edessäsi on elämäsi paras aika – rankkoja, mutta sitäkin antoisimpia aikoja. Minä, fuksi?! Minäkö olen nyt osa tällaista uutta maailmaa?
Asian sisäistäminen on vaikeaa, mutta suoraan sanottuna: minulla ei ole muuta valitettavaa, kuin lapsettomuuden varjo.
Minulle on kasvanut niin kivat tissit, ettei niiden aristaminen haittaa. Lenkkieni pituutta on täytynyt leikata puoleen pissahädän takia, mutta ainakin jaksan käydä edes jonkinlaisella lenkillä ja valvoa taas iltauutisiin saakka.
Karmea, tunnin välein iskevä nälkä on laantunut, eikä huono olokaan iske enää ihan niin äkillisesti ja kokonaisvaltaisesti. Moni ruoka kyllä etoo vieläkin, joten kannan kaupasta suosiolla ihan mitä vain, minkä arvelen menevän alas.
Olen kyllä yrittänyt noudattaa suosituksia, kuten syödä riittävästi kalaa. Käytännössä: tänään söin illalliseksi tasan neljä kalapuikkoa ja palan kurkkua.
Ja kokonaisen valkosipulipatongin.
Olisi ihanaa ajatella, että kaikki meille osoitetut vastoinkäymiset on nyt hoidettu alta pois, ja meidän on vihdoin lupa elää huoleti. Ihka oikean lapsen saaminen on kuitenkin meille edelleen abstrakti haavekuva.
Joo, mä olen nyt vähän vaivainen, mutta että raskaana…
Eihän vielä viikolla kymmenen voi olla huoleti. Me olemme aina kuuluneet äärimmäiseen harvinaiseen marginaaliin, joten ei kai olisi mikään yllätys, että juuri me saisimme normaalien-ihmisten-ultrassa huonoja uutisia.
Tunnemmehan itsekin pariskunnan, joka menetti vauvansa paria viikkoa ennen laskettua aikaa, ja pariskunnan, joka päätyi aborttiin yhdistelmäseulonnan löytöjen vuoksi viikolla kolmetoista.
Niin – tunnemme myös sen sata pariskuntaa, jotka ovat saaneet terveitä lapsia ihan kepein keinoin.
Lenkkeilimme kirpeässä pakkasessa mieheni kanssa ja heittäydyimme suorastaan villeiksi: nähtyämme lastenvaunut keskustelimme siitä, mitä kaikkea potentiaaliselle lapselle pitäisi hankkia.
Jos meillä tosiaan on syksyllä muksu, niin sehän tarviaa vaikka mitä, mieheni pohti. Jotkut vaunut…
No joo. On varmaan tosi vaikeaa päättää, että minkälaiset olisi just hyvät, kun niitä on niin paljon.
No ei niiden tarvi kauheen erikoiset olla, eikö ne maksa ihan sairaasti.
No ei siihen sun sähköpotkulautaan verrattuna, jota sä et todellakaan olisi tarvinnut.
…
Sellanen istuin, tai mikä se koppa on, on varmaan myös aika kallis. Niitä on kuulemma sellasia, että ne kääntyy 90 astetta. Se on varmaan ihan hyvä keksintö.
Siis miten?
Siten, että ei tarvi tällein vääntäytyä laittamaan sitä lasta sinne ja lyödä päätä auton kattoon, kun se kääntyy ovelle ja menosuuntaan.
Ei kai sitä muuta sitten tarvi hankkia, hän toteaa. Minä repeän nauruun.
Vähänpä tiedät.
No miten niin, hän hymyilee.
Siinä vaiheessa, kun se lapsi huutaa ties kuinka monetta päivää, niin ostetaan varmaan foliohatuista lähtien AIVAN kaikki,hinnasta viis, mikä ehkä saattaa hiljentää sen vähäksi aikaa.
Hyvä pointti.