Anteeksi kuinka

En osaa tarkemmin sanoa, minkälaista reaktiota minä oikein odotin vanhemmiltani. Kyllähän minua selvästi pelotti kertoa, mutta en minä heidän reaktiotaan pelännyt.

Pelkäsin kai sitä, miten kertominen murtaa minut. Lapsettomuudestani on tullut Troija, jota ympäröi todella paksu muuri, ja nyt olin vihdoin raottamassa sen pääsisäänkäyntiä. 

Minua pelotti, kuinka paljon surullisempaa tästä surullisesta tosiasiasta tulee, kun sitä suree yhä useampi ihminen. Ja vielä juuri ne ihmiset, jotka surisivat täydellä sydämellään minun puolestani paljon mitättömämpiäkin asioita.

Minkälaista vastausta minä siis odotin? Maailmaa vavisuttavaa järkytystä, nitroja povitaskusta, epäuskoista soperrusta. Sydäntä särkevää tuskaa tämän suuren tragedian äärellä?

Ehkä turhia latteuksia, joita itse olisin voinut joskus vastata, kun en lapsettomuudesta mitään tiennyt. Sellaisia kuin ”no mutta, kyllä se varmasti vielä siitä”, ”ihmeitähän tapahtuu koko ajan”, ”onhan niitä kaikenlaisia hoitoja, ja adoptiokin tietysti”.

Vaan ei. He reagoivat ihan kuin olisivat vallan hyvin tienneet tämän puhelun pääasiallisen tarkoituksen etukäteen. 

He puhuivat äärimmäisen rauhallisesti.

He löysivät hirveän ymmärtäviä sanoja. Ihan kuin he olisivat miettineet juuri oikeat sanat etukäteen valmiiksi.

Minä kuuntelin vanhempiani hiljaa ja nieleskelin kyyneleitä.

En halunnut itkeä valtoimenaan ja siten paljastaa, miten lohduton tilanteemme on. Toivoin pystyväni keskustelemaan asiasta viileän rauhallisesti, aivan kuin kertaisin hiljattain tekemäni islantilaisen villapaidan neulomisprosessia.

Päässäni alkoi hitaasti raksuttaa. Hetkinen.

Miten heidän äänensävyään pitäisi oikein tulkita?

…Ovatko he arvanneet aikoja sitten, että yritämme lasta? Niin kai, sehän on ihan ilmiselvä suunnitelma kaltaisellemme pariskunnalle.

Niin, menihän meilläkin kyllä silloin aikanaan kuusi vuotta. Mutta sitten Kiira olikin yllätys, ja oikeastaan Pihla ja Miro myös tuli sen suuremmitta vaivoitta, he totesivat melkein yhdestä suusta.

Siis MITÄ?!!!

MITÄ??????