Ei se kamalaa ollut

Oli kaunis marraskuinen pakkaspäivä, kun esikoisemme sai (ehkä) alkunsa.

Tämän kauniin ja merkityksellisen päivän luetuin uutinen oli Pirkanmaa kiristää koronakeinoja: ei yli 10 hengen yksityistilaisuuksia, maskit työpaikoille.

Spotifyn ykkösenä oli Jannika B:n Pyyntö, Vain Elämää kausi 11-veto. (Minä en missään nimessä halua kuunnella tätä kappaletta, koska se kertoo lapsista, ja se on muutenkin aivan liian haikea minulle tässä elämäntilanteessa.)

Hetki oli ikimuistoinen – siis siinä mielessä, että ihmiselle tuskin tehdään elämänsä aikana lukemattomia inseminaatioita. Muistan oikein hyvin myös edeltävän kerran, jolloin esikoisemme ehkä sai alkunsa, mutta ei sitten saanutkaan. Alkuunkaan.

Kävimme klinikalla päivätöidemme lomassa, molemmat erikseen. Meille tämä on asia, joka täytyy kiltisti vaan suorittaa pois alta, joten emme vaivautuneet saapumaan minun ajalleni yhdessä.

Miehen täytyi joka tapauksessa toimittaa näyte klinikalle jo pari tuntia aiemmin, jotta labra ehti pestä sen ennen minun aikaani. Esikoisemme saattoi olla yksi 57,6 miljoonasta.

Inseminaatio itsessään on äärimmäisen helppo suoritus. Jos matkoja ei lasketa, toimitus on huomattavasti nopeampi kuin perinteinen paneminen. Bonuspisteitä myös siitä, ettei pesty näyte valu häiritsevästi kun odottaa hissiä parkkihalliin.

Toki olisin toivonut, että tästä elämäni mullistavasta hetkestä jää muisteltavaksi vaikka järisyttävä orgasmi keittiönpöydällä, eikä sisääni työnnetty kylmä ankannokka ja lääkärin kommentti Oikein muhkea limakalvo sinulla.