Ei siitä noin vain kerrota
Meidän lapsettomuudestamme ei tiedä vielä kovinkaan moni. Olisimme valmiita kertomaan oikeastaan kaikille, mutta kertominen on hidasta, sillä sellaiselle ei tule sopivaa hetkeä järin usein.
Sopivat hetket ovat harvassa varsinkin siksi, että keskusteluissa on jatkuvasti joku ajankohtainen vauvauutinen. Eihän sellaisen perään voi kommentoida, että me ollaan muuten yritetty lasta jo kauemmin kuin he on olleet yhdessä. Tai voi tietysti, mutta ei sitä mitenkään osaa sanoa pilaamatta tunnelmaa.
Kertomisen tarve ei ole niin polttava, että lähettäisin ryhmäkeskusteluun viestin hyvää maanantaita, terveisiä muuten naistentautien poliklinikalta, mulla taas sörkittiin pimppaa täällä, oli kovakourainen ultraaja.
Tai mieheltä samaan keskusteluun morjensta, kävinpä sellaisessa runkkukopissa jossa ei varmaan kukaan teistä ole kuulkaa käynyt!
Kahvipöydässäkään ei voi tuosta noin vain huikata, että jaa, syntyvyys se vaan laskee, meillä oli muuten viime viikolla koeputkihedelmöitys. Lapsettomuudesta kertominen vaatii jonkun täsmälleen asiaan sopivan aasinsillan, ja siltikin siitä tuntuu äärimmäisen vaikealta puhua ääneen.
Sitten kun vihdoin saa kerrottua, kuulija on lähes aina niin hämmästynyt, ettei ymmärrä esittää minkäänlaisia luontevia kysymyksiä vaikka mieli varmaan tekisikin kysyä miljoonaa asiaa, ja tunnelmasta tulee todella kiusallinen.
Se on tietysti ihan ymmärrettävää, onhan lapsettomuus hirvittävän vaiettu ja arka aihe. Jos suomalaiset eivät osaa small talkia edes potkukelkkailusta, niin miksipä keskustelu soljuisi lapsettomuudestakaan. En minä ollut yhtään sen parempi reagoija ennen omakohtaisia kokemuksiani.
Kun kaverien mökkiviikonlopussa hehkutetaan raskaana olevan olotilaa jo toista päivää, toinen tyyppi kertoo haluavansa ensin ehdottomasti naimisiin ja joku toinen sanoo pelkäävänsä vielä koko ajatusta lapsista, tuntuu aika hankalalta tuoda oma panoksensa tähän oikeasti syvälliseen keskusteluun kommentoimalla, että meillä pitäisi olla jo nelivuotias lapsi.
Niin, siis siten niin pitäisi, että normaalilla pariskunnalla siihen menee vuosi ja, noh, meillä on takana jo yli viisi vuotta, vaikka on apuakin jo saatu.
Sen jälkeen ei enää uskalleta keskustella raskaudesta lainkaan, ettei minua vahingossa loukata, vaikka en ole mitenkään herkästi loukkaantuvaa tyyppiä, ja vaikka olisinkin yrittänyt mainita lapsettomuuden aivan kuin se olisi maailman luonnollisin asia.
Kyllähän hän kaiken hössötyksen ystäviltään ansaitsisi, kerran hän nyt on elämänsä ensimmäistä kertaa raskaana, kaikki siinä on uutta ja ihmeellistä ja mehän olemme myötäeläneet toistemme asioita jo pari vuosikymmentä. Jos minä olisin raskaana, haluaisin varmasti spekuloida asiaa loputtomiin.
Moni avaa suunsa ja sulkee sen yhtä nopeasti muistaessaan, mitä minä juuri kerroin, ja avaa sitten suunsa hetken kuluttua uudelleen ja kertookin brittihovin verisistä riidoista suositun bloggaajan babyshowereiden sijasta.
Sitten minä tsemppaan ja näytän muille esimerkilläni, että kyllä minä olen iloinen toisten puolesta ja voimme edelleen keskustella vauvoista, ja pinnistelen normaaliakin pirteämpää naamaa tunnista kuusikymmentäyksi minuuttia, ettei kukaan ehdi tulkita tyhjiä katseitani ja hiljaisuuttani loukkaantumiseksi.
Sillä enhän minä oikeasti halua vauvoista keskustella kohteliaisuuksia enempää, ja vähän ihmettelen, miten ihmeessä saatoin itseni tällaiseen tilanteeseen. Siis tällaiseen, että olen koko viikonlopun yhdessä suuressa, vaaleanpunaisessa vauvakuplassa ja menin vielä hämmentämään soppaa kertomalla lapsettomuudesta.