Enneunia ja joogaa

Mä unohdin kertoa! Mä näin unta siellä reissussa.

Tämäpä harvinaista: mieheni ei juurikaan uneksi. Minä sen sijaan näen unia joka yö ja kyselen useasti aamuhaliemme lomassa, näkikö mieheni mitään.

Pari kertaa hän onkin sattunut muistamaan, mistä on uneksinut. Useimmiten minä olen vastannut no keksi vaikka jotain hauskaa. Ja sitten hän on keksinyt ja minua on naurattanut keksitty uni yhtä lailla.

Mä näin susta seksiunta.

Uuuu. Kiva. Oliko hyvää seksiä?

Joo. Oikein kiihkeästi nussittiin ja sitten se uni sillain muuttui. Sä olit tullut paksuksi sitten siitä.

Olikohan se enneuni?

Emmätiiä. Toivottavasti.

Toivottavasti. Ootko sä ikinä nähnyt enneunia?

En…

En mäkään. Mummo on.

Tai kyllä mä kerran näin vähän niinku sellasen.

No?

Pikkupoikana mä kerran uneksin sellasista hienoista stereoista. Sit kun mä sain stereot, muistatko, ne mitkä on siellä mun vanhan huoneen yläkaappien päällä? Sit kun mä sain ne, niin tuli tosi elävästi mieleen se uni, minkä mä olin nähnyt.

Wow. Unelmien stereot.

Ne nupit hohti sellaisina sinisinä. Ne oli täsmälleen sellaset mistä mä olin nähnyt unta.

Ei vissiin tarvinnut kovin kauaa odottaa niitä. Jos pikkupoikana näit sen unen ja JO lukiossa sait ne stereot.

Juu ei… joku kymmenen vuotta.

Heh.

Pitää vissiin odotella.

En usko, että tämänkertainen uni oli sepitetty. Tai ihan sama, vaikka olisi ollutkin, siitä tuli hyvä mieli meille molemmille.

Mulla on nimittäin ollut viime aikoina paha mieli aikalailla kaikesta. Toisin sanoen: koin elämäni toistaiseksi pahimmat PMS-oireet.

Yleensä mä en huomaa mitään, minkä voisi selvästi laskea PMS:n syyksi. Finnejä ei lasketa, sillä niitä mulla riittää muutenkin. Nyt itkeskelin melkein kaikelle ja suutuin miehellenikin ihan pikkuasioista.

Hävettää vieläkin.

Jossain vaiheessa huomasin, että minulla oli kaapissa tässä kuussa vanhentuvia raskaustestejä, ja tein sitten niitä sen kiukutteluni lomassa. Olisihan se ollut mukavampaa pyytää käytöstäni anteeksi, kun sen olisi voinut selittää raskaushormoneilla.

Pian vanhentuvat liuskat polttelivat mieltäni kuin aamiaiskaappiimme piilotetut konvehdit. Tyyliin: eihän se mitään haittaa, vaikka otan yhden… tai kaksi. Tai siis, tyhmäähän näitä on poiskaan heittää.

Reitti joogasaliin on hämyinen ja joka paikassa soi soliseva taustamusiikki. Salinkin seinät ovat tummat ja koko miljöö kynttilämerineen viestii, että tänne sinä olet tullut löytämään sisäisen rauhasi ja kasvamaan ihmisenä.

Ja hikoilemaan ja olemaan hiljaa. Jälkimmäisestä me vähän joustamme. Nykyään tuntuu olevan hirveän vaikeaa nähdä ystäviä, mutta näinhän saamme kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Yleensä minä harrastan kaikenlaista rääkkiä, ehkä jooga rauhoittaa. Sellaiselle olisi tilausta tähän vuodenvaihteen hässäkkään.

Supatamme kuulumisia niin hiljaa kuin suinkin osaamme, ettemme saa ärsyttävien, liian kovaäänisesti juoruavien teinien leimaa otsaamme. Tosin emmehän me enää miltään teineiltä näytä, kolmekymppiset naiset. Tuppaa välillä unohtumaan.

Rullaamme joogamattomme vieriviereen salin perälle. Ehkä tämä ei ole sopiva keskustelupaikka, mutta jos nyt ihan tosi hiljaa puhutaan. Ja vähäsanaisesti. Täällä salin perimmäisessä nurkassa, kaukana muista.

Hei mites teidän… hän kohottaa kulmiaan ja vilkaisee nopeasti ympärilleen. Tuo ilme tarkoittaa sitä, että kyse on minun arkaluontoisimmasta asiastani, eli lapsettomuushoidoista.

Ihan… ei mitenkään, siis oli sellainen joulutauko niin ei voinut ilmoittautua, kuiskaan.

Tammikuussa, siis kohta, voi.

Makaamme hämärässä, vieri vieressä, melkein kuin siskonpedissä. Varmaan vaikutammekin siskoilta täysmustissa trikoissa ja topeissamme, melkein samanlaiset nutturat korkealla pään päällä.

Ai milloin sinne ilmoittaudutaan?

Öö… siis sinne ilmoittaudutaan aina sitten kun kierto alkaa. Sanon kierto sisäänhengittäen, ettei kukaan vahingossakaan kuulisi.

Hän ei tajua, tai kuule kunnolla.

Siis kun menkat alkaa, täsmennän. Nyt hän nyökkää ymmärtävästi.

Hirveä vaiva vaan järjestellä niitä lääkärikäyntejä. Madallan vieläkin ääntäni.

Mutta ei pitäisi valittaa, kun muuten on ollut sillain helppo homma.

Siis… Ei ole tullut mitään ikäviä oireita tai sillain.

Sipaisen nutturaani ja aloitamme ensimmäiset sarjat. Hitto, tämähän on salin kuumin nurkkaus. Hot joogasta tulee tosiaan nimensä veroista tänään.

Mutta miten sun mies pääsee sinne? Eikö se oo koko kuukauden työreissussa, hän kysyy pikaisella juomatauolla.

Ei sitä tarvita sinne. Ja siinä laverilla menee tyyliin kolme minuuttia.

Ei tarvita??? No tuo tuli liian spontaanisti, eli liian kovaan ääneen.

Luulen tuntevani, että meitä vilkaistaan paheksuvasti. Jaiks. En uskalla vastata, vaan korjaan trikoitani vyötäröltä ja nyökkään hänelle merkitsevästi seuraavan asanan suuntaan.

Ihanaa, että hän jaksaa kysellä hoidoista, mutta tässä ollaan nyt lapsettoman ihmisen ongelmien ytimessä. Olen selostanut hänelle vuoden ajan alkionsiirtoa, mielestäni hyvin yksinkertaistetusti, and here we are.

Here we are: kerroin ilmoittautuvani pian kolmanteen pakastealkionsiirtoon,eikä hän kiinnostuksestaan huolimatta ymmärrä, että aikataulu on kiinni kuukautiskierrosta eikä miestä tarvita tässä vaiheessa muuhun rooliin kuin kuskiksi.

Puhumattakaan siitä, miten yli ymmärryksen minun muut, arkiset avautumiseni hänellä varmaan menevät? Siis esimerkiksi se, miltä tuntuu nähdä somessa ultrakuvia. Tai nähdä kaverien vauvoja.

En missään nimessä syytä häntä, sillä en itsekään pysty syventymään hänen asioihinsa vastaavalla ymmärryksellä. Päinvastoin, on tosi hienoa, että kaikesta tästä käsittämättömyydestä huolimatta hän jaksaa aina kysyä ja olla aidosti kiinnostunut minun taipaleestani.

Mutta sanonpa vaan, että onneksi nykyään on some, josta löytyy (niiden hemmetin ultrakuvien lisäksi) vertaistukea.