Epätoivoista toivoa

Tämä oikean testipäivän odottaminen on aina yhtä hulluutta. Olen halunnut testata, testata ja testata, jotta saan edes pieniä tiedonmurusia tilanteesta. Hyvässä tai pahassa.

Fiilikseni ovat vaihdelleet syvästä epätoivosta varovaiseen toivoon.

Tai ehkä oikeammin epätoivoiseen toivoon, sillä kuvittelin muun muassa, että se, että satuin avaamaan TV:n täsmälleen Frendien synnytysjaksoon, oli myös merkki siitä, että nyt tämä lapsettomuuspiina vihdoin loppuu ja saan alkaa ajatella lapsen saamista pelkän yrittämisen sijasta.

Kun aamulla testiin piirtyi jälleen haalea, mutta selkeä, toinen viiva, päätin jättää sen pöydälle mieheni näkyville ja lähteä muiden aamutoimieni pariin.

Suoraan sanottuna: en uskaltanut mennä esittelemään sitä hänelle sänkyyn. Olen nimittäin kuvitellut, että sitten kun vihdoin olen raskaana, positiivisen testin tuijottaminen tuntuu siltä, että maailma nyrjähtää paikoiltaan.

Maailma nyrjähtää, siirtyy kiertoradaltaan, ja siinä hetkessä kaikki muuttuu jotenkin erilaiseksi. Riennämme toistemme syliin ja itkemme onnesta ja päätämme heti lapsellemme nimen ja kummit ja rakastelemme tulisesti ja perään syömme brunssin joka on tietenkin ihanteellisen raskausajan ruokavalion mukainen.

Siinä hetkessä tämä sumussa kulkeminen loppuu ja yhtäkkiä värit kirkastuvat, vaikka en tajunnut niiden ikinä haalenneen.

No, ei nyt ihan, mutta ymmärrät kai mitä tarkoitan. Olen kuvitellut, että kun tulos on jotain muuta kuin negatiivinen, sitä ei jossitella, vaan tälle hommalle tulee piste ja alkaa uusi elämänvaihe.

Noh, nyt ei tuntunut siltä että maailma nyrjähti paikoiltaan, joten olin pelkuri ja jätin testin pöydälle ja siirryin aamupalahommiin. Ei oireen oiretta, tunteen tunnetta, taianomaista fiilistä. Oli vain tuikitavallinen minä tuijottamassa haaleaa toista viivaa.

Mieheni on ilmeisen aamu-uninen, sillä istuin jo toisessa vessassa kun yläkerrasta kuului huhuilua.

EMILIA!

Hetkinen!

Emilia? Teitkö sä tänään ton testin?

Siinähän ON kaksi viivaa! Eikö se pitänyt tehdä vasta huomenna?

Ootko sä raskaana??

Joo piti…

No en mä nyt osaa sanoa…

Tai siis periaatteessa olen, huutelin vastauksia istunnoltani.

Mutta tuoltahan se kyllä näytti viimeksikin. Ja huonosti meni. 

No on tämäkin. Kuvitelmissani en ole kertaakaan käynyt tällaista keskustelua huutelemalla mieheni kanssa  vessasta toiseen.

Mutta minähän se kai arastelin kohtaamasta tätä hetkeä kasvokkain.

Jos olisin katsonut häntä silmiin ja kertonut heräävälle miehelle, että älä nyt vielä innostu, mutta vielä näyttää ihan hyvältä, olisin varmasti itkenyt holtittomasti sitä, että me saatamme oikeasti vihdoin saada vauvan, ja vähintäänkin yhtä paljon sitä, miten hirveän hirveästi pelkään, että menkkani alkavatkin ihan kohta.

Ja myös sitä, miten kamalaa ja kuormittavaa tämä koko lapsettomuuspaska on itse asiassa ollut.

Vollotin sitten illalla pitkästä aikaa oikein ajan kanssa, rauhassa, yksinäni. Itkin sitä, miten kamalan syvään suohon uppoan, jos tämäkin päättyy epäonnistumiseen. Valkkasin jonoon kaikki lempparipillitysbiisini ja itkin silmäni turvoksiin. Kai sullakin on sellaisia? Lapsettomuuden pillitysbiisejä?

Anssi lauloi taas sä selviit mistä vaan, niin sanotaan, mut mitä ne tietää, ja minä se vaan ryystin nenääni.