Hillitön uteliaisuus

Tajusin, miksi oman äidin kyselyt lapsettomuudesta ovat niin uskomattoman ärsyttäviä, vaikka ystäville puhun asiasta mielelläni. Puhuimme puhelimessa kun äidiltäni oli mennyt nilkka.

No mites se sun jalka nyt jaksaa?

Ihan ookoo, siinä se mukana kulkee. On siinä murtuma mutta ei sitä kipsata.

Aha, okei. No toivottavasti paranee nopeaan.

Niin. Pitäähän sitä nyt käydä vielä aika monesti näyttämässä.

Tulee tuo sairaala tutuksi. Aika pitkään sai odotella sitä röntgeniä. 

Joo… No aika nopeaan se varmaan paranee. Onneksi ei tarvinnut leikkausta.

No joo.

Jotenkin kuulen äitini äänestä, että kohta seuraa kiusallisuuksia. Sairaala aihepiirinä on vaarallisen lähellä välttelemääni aihetta.

Hän on ihan liian utelias, ja tiedän, että hän on yrittänyt keksiä muka-luonnollisia aasinsiltoja hoidoista tiedustelemiseksi jo tuhat kertaa aiemminkin.

Kerran hän jopa tarjoutui tuomaan ovellemme siivottuja mansikoita (which never happens), koska oli kuullut kautta rantain, että olen menossa sinä päivänä poliklinikalle, mutta ei kehdannut kertoa kuulleensa siitä muualta. Ja kappas vain, juuri sinä päivänä minä olinkin muualla, ai jahas, oletko sinä SIELLÄ HELSINGISSÄ!

Kylläpä satuit arvaamaan, jännä.

Ei hän ole niin tunkeileva, että esittäisi kourallista kysymyksiä, mutta minuahan ärsyttää jo hyvää [lapsettomuushoito]reissua-viestitkin, kun ne tulevat häneltä siten, etten itse ole ottanut asiaa puheeksi.

Vastaa siinä sitten siten, ettet ole törkeä, mutta katkaiset kaiken kyselemisen kerrasta.

Jään miettimään, mihin puheenaiheeseen vaihdan jotta kyselyltä varmasti vältytään, mutta myöhästyn. Ja toisaalta hän on niin sitkeän utelias, että varmasti kysyisi uudestaan, suoraan, jos ei muu auta.

No mites sulla on mennyt siellä Helsingissä?

Novvvv*ttu! Korvistani nousee heti savua. Miksi tämä on näin uskomattoman ärsyttävää?

Keskitän jäätävän katseeni olohuoneemme viattomaan lyyraviikunaan. Minä olen nähnyt tämän tulevan, miettinyt vuorosanani tarkasti etukäteen.

No siinähän se, saan sanottua tiuskaisematta, vaikkakin kireästi.

Mä raportoin sitten kun on raportoitavaa, jatkan painokkaasti.

JES! Hyvä minä! Hiljensin äidin ystävällisesti, mutta napakasti. Ansaitsen tänään vähintään shampanjaa. En edes tiuskinut. Silmieni pyöräytyksen ehkä kyllä havaitsi puhelimen välitykselläkin, mutta se sallittakoon.

Nyt kun kirjoitan tuon mustaa valkoiselle, niin joo, kyllä, olen naurettavan epäkypsä kolmekymppinen, kun ei-tiuskiminen äidille on näin suuri saavutus.

Avaan suuni jatkaakseni aivan toisesta aiheesta, mutta hän ehtii ensin. Mehustelin nokkelaa vastaustani sekunnin liian pitkään.

No kerro nyt edes että monta kertaa sä olet käynyt siellä?

J*malauta!!!!!! Tässä se ongelman ydin on.

Mun ystävät ei ikinä, IKINÄ, utelisi asiasta, jos vastaisin, että kyllä mä sitten kerron kun haluan kertoa.

Tai, jos kysyisivätkin, niin se olisi ennemminkin ”mä pelkään kohtaavani saman asian joten haluaisin tietää minkälaista se oli”-äänensävyä, eikä ”mä olen niin utelias että haluan tietää mitä SULLE on tehty ja mitä SULLE tehdään vaikka juuri sanoitkin ettet halua raportoida”.

Mutta äiti se vaan kehtaa.