Ihan hullua

Keskenmenon jälkeen en olisi millään malttanut odottaa uuteen alkionsiirtoon ilmoittautumista. Silloin tuntui siltä, että olin harjoitellut hartaasti volttia ja nyt se oli pyörähtänyt pidemmälle kuin koskaan ennen, mutta minun olikin poistuttava trampoliinilta. Tehtävä tilaa toisille pomppijoille.

Silloin tuntui siltä, että olin juuri pysynyt ensimmäiset haparoivat metrini polkupyörän selässä, kaatunut, ja joku vei polkupyöräni. Vauhti poltteli veressäni ja olisin vaan halunnut yrittää heti uudelleen, yhä sinnikkäämmin, yhä suuremmalla tahdonvoimalla.

Olen saanut pyöräni vihdoin takaisin, mutta sen selkään nouseminen tuntuu aiempaa vaikeammalta. Nyt kun mietin, niin sen kanssa touhuamiseen kuului aika paljon mustelmia, asfaltti-ihottumaa, epävarmuutta ja kaikenlaista kipuilua.

Toki myös jonkinlainen läikähdys onnistumisen riemua.

On ja oli tulossa joulu, uusivuosi, töitä. Ja lisää töitä. Ilmoittautuminen kyllä houkutteli, mutta yhtäkkiä olikin jo kierron päivä kolme ja päätös oli tehty, tekemättä päätöstä.

Eräänä aamuna ajoin viideltä töihin ja minun oli pakko pysähtyä levikkeelle ottamaan särkylääkettä flunssaan. Olin projektin alusta kuolemanväsynyt, siksi varmaan kipeäkin, mutta oli vaan mentävä.

Ummistin silmäni hetkeksi ja myönsin itselleni, että oli ihan hyvä antaa periksi ja jättää se ilmoittautuminen välistä. Elämäni toistaiseksi suurin uraprojekti on alkanut aivan hirveällä rytinällä, ja maailmanlopun flunssani olisi perunut vastaanottoajat.

Jos sanon suoraan: tämä työhomma on ollut mielettömän stressaavaa. En silti kadu ryhtyneeni tähän, sillä tämä on kyllä hullua, mutta hienoa, aikaa. Ja hiljalleen se tästä helpottaa.

Minulle kenties arvokkain kokemus on se, että tähän minä pystyn. Minä en pysty olemaan pullantuoksuinen kotiäiti, mutta pystyn hyvinkin olemaan uraohjus.

Lapsettomuus on siitä erikoista, että kaiken tämän kipeän ja stressaantuneen selviytymiseni keskellä olen silti ehtinyt miettiä monta kertaa, että minähän voin kyllä tulla raskaaksi ilman hoitojakin.

On surullista, että vaikka olen käynyt kotona vain nukkumassa, olen silti ehtinyt laskea, että jouluna saattaisin periaatteessa tehdä positiivisen raskaustestin.

Ihan hullua. Olen pysähtynyt aamuyöstä levikkeelle tasoittamaan ultimaattisen voipunutta oloani ja silti pohtinut, että olihan se yksi bloggarikin tullut raskaaksi aika pian Selviytyjät Pohjolan jälkeen, ja se jos joku on stressaava koettelemus kropalle ja mielelle?

Raastavinta on se, etten kykene ymmärtämään, miksi minä en ole ikinä onnistunut tulemaan raskaaksi kotioloissa, mutta laboratorio-olosuhteissa niin on tapahtunut kahdesti. Munasoluista on hedelmöittynyt ja jakaantunut normaali määrä, joten voisi olettaa, että niin käy kropassani ilman hoitojakin.

Sen sijaan ymmärrän oikein hyvin, että kun töissä hoidan hommani parhaan osaamiseni mukaan, asiat lutviutuvat aina parhain päin. Tämä homma toimii, kaikki sujuu, minä etenen ja pidän siitä. Annan palaa vain.

Kuinkahan rikki lapsettomuudesta minä olisin, jos olisin aina pitänyt uraa elämäni sivujuonteena?

Olen aivan valmis näkemään tämän saman vaivan ja omistautumisen lapsensaannin eteen, mutta onnistuminen ei näytä olevan millään tapaa verrannollinen minun vaivannäkööni. Lapsihomma ei vaan suju sitten millään. Ponnisteluistani huolimatta en saavuta mitään.

Kai minä keskityn lapsiprojektiin taas sitten ensi vuoden puolella. Pitää varmaan taas nöyrtyä ja tilata megasatsi ovulaatio- ja raskaustestejä valmiiksi.