Ihanaa arkea
Reilu yksivuotiaamme on maailman suloisin touhuaja. Hän haluaa auttaa kaikessa, mitä näkee meidän tekevän, ja hänen vilpitön intonsa hillua, kikattaa ja leikkiä tuntuu todellakin loputtomalta.
Arki hänen kanssaan tuntuu täydeltä: ihanalta, merkitykselliseltä, ja päivän päätteeksi ah-niin-väsyttävältä. Eli siis siltä, miltä minä olen lapsiperhe-elämän kuvitellutkin tuntuvan.
Minä saatan aivan hyvin nukahtaa 19:30 viedessäni häntä nukkumaan ja toivoisin hänen silti nukkuvan seuraavana aamuna edes aamukuuteen.
Hänestä on meille loputtomasti iloa. Lapsemme on aina hyväntuulinen ja aurinkoinen, jos nälkää tai väsymystä ei lasketa. Onhan se ihan mahtavaa, että aina on hyvä meininki.
Rakkaus häntä kohtaan ei tullut salamana kirkkaalta taivaalta. Syntyessään hän oli minulle ihmeellinen pieni nyytti, josta minä tietysti kannoin huolta joka sekunti, mutten pitkään aikaan voinut käsittää, että hän todella on meidän eikä mikään vie häntä pois. Reilun vuoden aikana olen rakastunut häneen niin syvästi, etten voi ymmärtää, miten me olemme saaneet jotain noin ihanaa aikaiseksi. En vaan pysty olemaan rutistamatta ja pussailematta niitä ihania, pulleita poskia, pikkuruisia varpaita, kikatuksesta rypistyvää nenää.
Jos kerran on saanut jotain noin uskomattoman ihanaa aikaiseksi, niin miten sen muka voisi toisintaa? Kyllähän me olemme aina haaveilleet useammasta lapsesta, mutta hän on täyttänyt meidät niin täydellisesti, ettemme ole vielä osanneet kaivata toista lasta.
Jos kaipaisimme toista, olisin jo hakeutunut lääkäriin etsimään kadonneita menkkoja – pitäisihän ne saada takaisin ja mieluusti säännöllisinä, ennen kuin kannattaa hakeutua uudelleen lapsettomuushoitoihin. Minä olen nauttinut ihanasta lapsestamme ja menkattomasta elämästäni täysin siemauksin.
Niin, saatan nukahtaa jo alkuillasta lasta nukuttaessani. Eräänä iltana olin taas havahtunut siitä syömään iltapalaa ja etsiessäni sitten unta uudelleen, aloin miettiä asiaa tarkemmin: minullahan on ollut aivan loputon nälkä jo viikkokausia.
Äläpä kulta lue sitä noin kovasti, vähän nätimmin, jooko.
No voit ottaa siitä yhden lapun, mutta sä et kyllä tarvitse enää vinkkejä imetyksen onnistumiseen.
Hei, kaveri, kipitäpä tänne päin. Kato, tonne, minne tuo nainen äitiä kutsui.
Tämä tutkimushuone on meille tuttu. Viimeksi katsoimme täällä tuon mukana olevan koltiaisen sykettä ensimmäistä kertaa – hän oli ihan pieni piste mustassa lätäkössä.
Minulta täytyi vielä revetä kahdet farkut (sisäreisistä tosin, josta farkkuni aina rikkoutuvat ilman lihomistakin) ja kävin jopa vaatekaupoissa sovittamassa uusia farkkuja vain jättääkseni uudet protestina ostamatta, koska olisin tarvinnut yhden koon normaalia isommat housut, jotta ymmärsin epäillä olevani raskaana.
No niin, mitäs näissä tiedoissa lukee. Sulla ei siis ole ollut kuukautisia? Olen ehkä tavannut tämän lääkärin aiemminkin.
Ei, ei ollenkaan hänen syntymän jälkeen.
Äläpä pengo roskista, jooko, vaikka on se varmaan puhtaampi kuin kotona, mieheni kuiskaa pojallemme. Hän on mukana, koska hänen perhepäivähoitajansa sairastui tänään.
Joo. Onko sulla ollut raskauden oireita, vai mistä uskot olevasi raskaana?
No… on ollut niin pohjaton nälkä nyt monta viikkoa, että tajusin tehdä testin. Tein sellaisen viikkonäytöllisen, se näytti 3+.
Aivan. Hänen ilmaan jättämänsä hiljaisuus saa minut tuntemaan itseni jotenkin velvolliseksi selittämään asiaa.
Niin… Oli meillä siis toiveissa toinen, mutta hänet saatiin alulle lapsettomuushoidoilla, niin sinänsä en osannut odottaa tätä. Ei mikään vahinko, mutta yllätys kyllä, kun edeltävä oli niin vaikea tie eikä tosiaan oo niitä menkkojakaan ollut vielä.
Pian makaan tutulla laverilla ja yksivuotiaamme yrittää salaa näpeltää lääkärin kainalon alta ultrauslaitteen näppäimistöä.
Joo, sori, ollaan koko kööri mukana kun päikyssä oli vatsatautia. Huoneen ammattilaiset nyökyttelevät hiljaa, enkä saa selvää, ovatko he pahastuneita. Ainakin aulassa oli kyllä lapsillekin leluja.
Öö, siis ei meillä, eikä edes altistuttu kun edeltävästä hoitopäivästä on aikaa sen verran, mutta siis hänen hoitajansa sairastui, selittelen.
Ankannokka tuntuu yhtä ikävältä kuin ennenkin ja lääkäri tekee myös aika kovakouraisen sisätutkimuksen. Kerran on pakko sanoa, että tuntuu aika ikävältä, ja taidan muistaa hänen otteensa joltain muulta käynniltäni. Sauvaan hän sentään laittaa reilusti geeliä.
No kyllä mä nyt silmämääräisesti sanoisin, että ainakin yhdeksän, hän sanoo heti.
Ai mitä, kysymme mieheni kanssa yhteen ääneen.
Joo, onnea! Niin että äkkiseltään ainakin yhdeksän viikkoa. Tum-tu-tum, näytöltä kuuluu. Mä mittaan pian tarkemmin.
Hetken päästä kävelemme tuttuakin tutumpaa reittiä polilta sairaalan uumenia pitkin parkkipaikalle taskussamme ultrakuva 10. raskausviikolta.