Ikävä välitila
Tämä välitila taitaa olla lähinnä lapsettomuuden oire. Ne kuuluisat viivat tuntuvat olevan jonkinlainen lupaus kaikille muille, paitsi tahattomasti lapsettomille, jotka niitä ovat odottaneet kaikista eniten.
Ehkä heillä, siis meillä, on kaikista eniten menetettävää. Ainakin siinä mielessä, että on menetetty ylivoimaisesti eniten aikaa, toivoa, rahaa, panostusta, rohkeutta ja yöunia.
Vaikka ei se varmasti, varmasti, ole helppoa heillekään, jotka onnistuvat hieman vähemmällä yrittämisellä. Lapsenhankintahan on yhtä magiaa ja epävarmuutta.
Minä unohdin uskomattoman nopeasti, että ennen haaveilin vain ja ainoastaan noista viivoista. Toki se oli ihan järkevää, sillä pitihän minunkin pilkkoa tätä tuskaisaa matkaa jonkinlaisiin helpommin saavutettaviin etappeihin kuin ihka oikeaan jälkeläiseen.
Sellainen tuntuu vieläkin absurdilta, täysin saavuttamattomalta haaveelta. Olenhan rajoittanut sellaisesta haaveilemista jo vuosikaudet.
Ovathan ne viivatkin itsessään uskomaton saavutus: me olemme yrittäneet saada niitä aikaiseksi jo lähes kuusikymmentä kertaa, ja ainoastaan kolmesti, klinikan suosiollisella avustuksella, ne ovat toteutuneet. Siitä pitäisi jaksaa olla kiitollinen, mutta keskenmenon pelko on liian suuri.
Normaalit ihmiset varmaan olisivat kuvanneet itsestään ja kumppanistaan sellaisen hysteerisen itkuonnivideon talteen, jollaisen minäkin olen aina kuvitellut saavani muistoksi, ja sitten odotelleet ihan rauhallisina ja tyytyväisinä johonkin viikoille biljoona että pääsevät ensimmäiseen ultraan.
Ja välissä he jäisivät raskaudesta hihitellen kii muille aamupahoinvoinnin tai jonkun muun klassisen oireen vuoksi.
Joo joo – eihän se tietenkään niin mene läheskään kaikilla, varmaan vähemmistöllä, mutta minusta se tuntuu todellisuudelta suunnilleen kaikille muille, paitsi meille. Koko aikuisikäni olen kuvitellut tämän hetken sellaiseksi, että me pakahdumme onnesta, itkemme liikutuksesta, helpotuksestakin, mutta tämä on kyllä aivan toisen genren leffa.
Me katsomme joka aamu uutta liuskaa, eikä edes yltiöpositiivinen mieheni uskalla hymyillä selvästi positiiviselle testille. Enää hän ei tartu harteisiini ja ravista minua innosta täristen.
Sanoin hänelle testipäivänä, että kyllä se testi on positiivinen, vaikka se viiva oli vieläkin vähän haalea. Sanoin sen sillä tavalla kannustavasti. Tuntui äärimmäisen pahalta, ettei edes hän, ikuinen optimisti, uskalla iloita.
Katsomme toisiamme hiljaa, vakavina, pieni huoliryppy kulmien välissä. Me emme totea kyllä tämä varmasti nyt onnistuu tai onpa jännittävää tai kumpikohan se on.
Me sanomme huokaisten viimeksi tämä kesti pari viikkoa ja päästäänköhän tällä kertaa siihen ultraan asti.
Mielialojemme keskiarvon on pysyttävä plussan puolella, joten yritän itse olla tällä kertaa luottavainen. Se olisi toki aika paljon helpompaa, jos voisin vaikka kertoa miehelleni, että jokapäiväinen rahkani on yhtäkkiä alkanut etoa.
Tissini ovat kyllä vähän turvoksissa, mutta eivät siinä määrin, että sitä voisi pitää kiistattomana todisteena siitä, että olen oikein viimeisen päälle paksuna. Vieläkin kaukana tosi hyvistä tisseistä.