Ilmassa leijuva höyhen
Kaivelen keittiön sekajätettä hipihiljaa, ettei sohvalla oleva mies vaan ala ihmetellä, mitä minä oikein teen. Onneksi hän vaikuttaa syventyneen Salkkareihin, sillä en millään malttaisi lopettaa penkomista.
Tänä aamuna etsin kodinhoitohuoneesta raskaustestin, senkin aivan hipihiljaa, ja ennen töihinlähtöä tungin todistusaineiston huolellisesti syvälle sekajätteeseen.
Minun ei todellakaan olisi pitänyt tehdä vielä testin testiä. Mitä useamman teen, sitä heikommin maltan odottaa oikeaa syytä tehdä seuraava.
Kaikki alkoi siitä, kun aloin miettiä, että saattoiko se mahdoton kipu johtua kiinnittymisestä. Viis siitä, etten ole koskaan kuullut, että joku muu olisi kiinnittymiskivun takia ollut viittä vaille päivystyksessä. Yritin kyllä kovasti etsiä tällaisia referenssejä.
Siihen saakka olin malttanut odotella ihan hyvin, 10/10 pistettä.
Tein siis ensimmäisen testin seitsemän päivää siirrosta: blanco. Nada. Ilahduin, sillä sehän tarkoittaa, että minussa ei myöskään ole irrotuspiikin lääkejäämiä, jotka aiheuttaisivat feikkipositiivisen tuloksen myöhemmin.
Toinen testi piti tehdä heti seuraavana päivänä, koska… No, ajattelin, että näitähän on kaappi täynnä, joten miksipä jättää viikon päähän jotain sellaista, jonka voi tehdä jo tänään!
Olinhan jo saanut täydellisen hohtavan negatiivisen, eikä tärppikään vielä näkyisi, joten uusi negatiivinen olisi yhdentekevä asia. Mukavaa ajanvietettä, joka varta vasten kiellettiin.
Toiseen testiin kuvittelin haalean viivan. Otin siitä oikein kuvan, eikä kukaan muu kuin minä löytäisi siitä viivaa tai edes viivanpaikkaa. Mutta, ai että, ai ettien että, miten hirveän hyvälle tuulelle minä silti tulin!
Haamuviiva(n paikka) ja uudet, upeat tissitkin! Nyt asiat loksahtavat kohdilleen. Tämä piina päättyy vihdoin!
Laskin, koska esikoisemme syntyy.
Jätin santsikahvikupin ottamatta.
Jaksoin keskustella pitkän tovin naapurin lasketusta ajasta.
Arvioin, kuinka monta ikätoveria esikoisellemme löytyisi tästä korttelista.
Fiilistelin lapsettomuuden uutta voimabiisiäni, Anssi Kelan Sut puhallan pois, ja kuvittelin sen kertovan lapsettomuustaakkamme loppumisesta.
Mä olen nyt raskaana, tämä ahdistava lapsettomuuden hallitsema arki loppuu vihdoin ja saan oman maailmani takaisin. Minusta tulee jälleen se ilmassa leijuva höyhen, vaikka lapsettomuus ei minusta lähdekään enää koskaan.
Jep, syvällistä. Vapauttavaa.
Tietysti halusin boostata hyvää mieltäni ja katsoa, vahvistuuko viiva muidenkin näkyville seuraavaan aamuun…
No, ei vahvistunut. Tungin kolmannenkin testin syvälle sekajätteeseen.
Miehelleni en halunnut missään nimessä kertoa tekeväni testejä jo nyt, koska hän haluaa kuvitella viivoja liuskoihin vähintään yhtä kovin, kuin minäkin.
Vaikka hokisin tuhat kertaa ”rakas, nämä testit on tehty viikkoa liian aikaisin eikä näitä olisi oikeastaan saanut edes tehdä, koska näitä ei voi vielä uskoa puoleen eikä toiseen”, se vaikuttaisi häneen suurin piirtein yhtä tehokkaasti, kuin ”rakas, hallituksen perhepolitiikan nykylinjausten vuoksi näkemykseni on, etten voi investoida uuteen pikkuautoon tällä kauppareissulla” kaksivuotiaaseen taaperoon.
Luottavainen mieleni romahti yhdellä henkäyksellä, kun näin valuvan Lugesteronin muuttaneen väriään asteen ruskeaksi.
Yhtäkkiä tuntui aivan samalta kuin aina ennenkin: meidän kärsimyksemme eivät varmasti olleet vielä tässä. Oli typerää kuvitella, että tämä riittäisi.
Siispä pengon roskakorista kahta viivaa. Graavilohipakkauksen lima ällöttää minua, mutta ne tikut on pakko nähdä vielä uudestaan.
Puristan liuskat nyrkkiini piiloon ja siirryn sivummalle tutkimaan niitä. Haalean viivan, tai edes viivan paikan, näkeminen palauttaisi höyhenenkevyen oloni hetkessä.
Palauttaisi, jos niissä vaan näkyisi yhtikäs mitään.