Inhorealistista taidetta
Olen saanut tavallisen vartaloni takaisin, ja mieleni tekisi harrastaa raskasta liikuntaa, mutta en uskalla vielä. Raskas liikunta on minun pakokeinoni todellisuudesta.
Vatsani turvotus hävisi nimittäin vuodon myötä. Se oli pitkään samalla tavalla turvonnut kuin ennen menkkoja, ja nyt kun se käyttäytyi kuten käyttäytyi, on vaikeaa ajatella, että olisin siltikin raskaana. Voin taas vetää jalkaani mitkä housut haluan, ne tekonahkaisetkin istuvat.
Sen enempää erittelemättä: päivien kuluessa löydökset ovat vähentyneet, mutta muuttuneet ällöttävämmiksi. Lohdutin itseäni syömällä viikonloppuna kasan jäätelöä ja suklaata. Roskiksestamme olisi saanut hyvin inhorealistisen valokuvan lapsettomuudesta.
Ja myönnettäköön, että lähetin mieheni raivotilityksen saattelemana kertaalleen takaisin kauppaan hakemaan oikeanlaisia herkkuja, sillä en voinut käsittää, kuinka hän ei ole kymmenen vuoden kuluessa välittänyt oppia, minkälaisista herkuista (makeista, ei suolaisista) hänen vaimonsa pitää. Mielestäni se ei ollut lainkaan yliampuva reaktio.
Onkohan tämä jono miten pitkä, tiedustelen varovasti päivystysvastaanoton hoitajalta.
No sä olet päivän ensimmäinen päivystyspotilas, mutta lääkäri ei ole käynyt tänä aamuna täällä vielä ollenkaan. On sitten lääkäristä kii, käykö hän ensin synnytysosaston ja lapsivuoteen läpi, ja tietysti jos tulee joku kiireisempi päivystyspotilas niin saatetaan vähän priorisoida.
Ookoo, tänne ei siis pääse esimerkiksi iltapäivästä yhtään paremman kellonaika-arvion mukaan. Niinhän päivystykset tietysti toimivat. Omasta puolestani olisin voinut tulla vaikka ylihuomenna, jos se ei silloin veisi mahdollisesti koko työpäivää.
Hoitaja jättää ovensa auki ja kuulen aulaan, että perässäni on tulossa ainakin yksi vatsakipuinen tapaus. Ohituskaista it is.
Pitää olla tyytyväinen, että minä istun tässä erittäin hyväkuntoisena, muistutan itselleni. Ennemmin käytän aikaani täällä terveenä, vaikka vähän reilumminkin.
Jossain itkee aivan pikkiriikkiseltä kuulostava vauva. Tauluja vastasyntyneistä on myös pilvin pimein. Huomaan seinältä kangastaulukalenterin, jossa jokaisella tänä vuonna syntyneellä on punainen tai sininen nuppineula. Olen nähnyt siitä kuvia paikallislehdessä.
Ohitseni hiihtelee aivan viimeisillään raskaana olevia naisia sairaalakaavuissa. Joitain saattaa hoitaja kertoen ballongista, jotkut puhisevat kivuissaan. Kahvikupit kilisevät joka puolella, täällä on varmaan rauhaisiakin aamiaishetkiä suloisten vastasyntyneiden kanssa.
Tuntuu kyllä pahalta olla täällä, vaikka asiat voisivat olla huonomminkin. Ehkä nyt olisi ollut paikallaan mennä yksityiselle, varata sinne minuutintarkka aika?
Hei, ollaankos me ennen tavattu, nuori naislääkäri kysyy.
En mä ole ihan varma, on tullut käytyä niin monella lääkärillä täällä. Eikun hei, kyllä mä muistan sun silmälasit. Korona-aika on tällaista.
Hän varoittaa ennakkoon, ettei tulos välttämättä ole selkeä, ja sitä minä pelkään kaikista eniten. Pian selviää, ettei näky vastaa viikkoja, raskauspussia ei näy ja limakalvo on kahdeksanmillinen.
Ymmärrän tärkeimmän. Päätän lähteä hcg:tä varten normaaliin labran jonoon, sillä en halua viettää enää aikaa vauvoja kuhisevassa odotusaulassa, vaikka siinä piikin saisikin käsivarteensa nopeammin.