Joku pieni suttu

Astuimme juuri nurkan takaa naistentautien poliklinikan käytävään, kun nimeäni kutsuttiin. Ihmeellistä. Olimme lähes kymmenen minuuttia etuajassa ja pääsimme silti suoraan sisään.

Istahdimme nahkapäällysteisille penkeille ja vastassamme oli ikäiseni naislääkäri ja hieman vanhempi kätilö. He kyselivät alkionsiirron yksityiskohdista ja minun voinnistani, minä vastailin muka-rentona riisuen samalla päällysvaatteitani. Mieheni punasteli mainitessani erään seksisession verisen loppunäytelmän, joka ei onneksemme ole toistunut.

Ihme, etten repinyt sukkahousuihini reikiä kiiruhtaessani telineelle näytille – haaroväliinihän me kaikki halusimme palavasti nähdä. Tavallisesti niin ekstrovertti aviomieheni istui hipihiljaa kaksikon edessä keksimättä mitään järkevää juteltavaa.

Helläkätinen lääkäri tarkasti ensin kohdunsuun ja totesi kaiken olevan hyvin. Huoneesta sammutettiin valot ja orpo mieheni muistettiin pyytää istumaan viereeni siten, että hänkin näkee ultranäytön.

Minä yritin tuijottaa katossa olevaa taideteosta rauhoittuakseni hieman. Mietin, kuka niitä on tänne oikein tehnyt. Aika yksityiskohtaisia ja silti ihan ala-astelaisen taitotason näköisiä.

Kuten arvata saattaa, erehdyin kuitenkin vilkaisemaan näyttöä. Siellä häilyi musta lätäkkö: kohtuni, varmasti. Henkeni salpautui, sillä minusta se näytti tyhjältä.

Tuollainen tasaisen musta laguuni. Eikö siitä pitäisi erottua kaikenlaisia asioita? Ei siellä ollut mitään.

Palasin tuijottamaan monimutkaista taideteosta ja huomasin rinnalle ristittyjen käsieni olevan taas jääkylmät. Jännitti hulluna.

Meidän olisi kai kuulunut pitää toisiamme käsistä kii, mutta olimme aivan liian hermostuneita sellaiseen avioparille luontaiseen käytökseen. Mieheni vahti tiukasti tuota mystistä, mustavalkoista piirrosta ja minä huomasin puristavani käsiäni tiukasti yhteen kuin hartaampikin uskovainen. Emme malttaneet edes vilkaista toisiamme.

Lääkäri käänsi hiljaa sauvaa, ja olin varma, että hän vetää henkeä vain nimetäkseen polkumme seuraavan kärsimysnäytelmän. Senhän minä yleensä kuulen.

Purin hampaitani yhteen ja tuijotin taulua entistä tiukemmin ollakseni valmis huonoihin uutisiin.

Tässä on sun kohtu. Täällä reunalla näkyy asukas.

Emme uskaltaneet edes hengähtää. Mitä hän juuri sanoi?

Sanoiko hän asukas?

Tässä näkyy syke, hän jatkoi yhtä rauhallisesti.

Minun leukani tippui poskihampaita hieman vähemmän kuluttavaan korkeuteen ja käänsin neljännen silmäparin katsomaan näyttöä.

Joku pieni suttu siellä lätäkön reunalla tosiaan oli.

Nyt sitä ei oikein selvästi näe… No mä mittaan tästä. Viisi milliä päästä peppuun, se vastaa kuusi plus kaksi.

Nielaisen kuuluvasti. Siinä se vika varmaan on: nythän on 7+5. Miten monesti minä olenkaan lukenut netistä, ettei alkio ole vastannut oletettuja viikkoja.

Jos joskus, niin ivf-hoidossa se oletettu ikä tiedetään aika tosi tarkasti.

Kokeillaas vähän toista näkymää. Tästähän näkyy hyvin sykekin.

Siitä se tosiaan näkyi ihan selvästi. Sykkivä möykky.

Onneksi olkoon, lääkäri ja kätilö sanovat rikkoen hiljaisuuden.

Öö… kiitos, me vastaamme häkeltyneinä. Vaikutamme varmaan a) jotenkin yksinkertaisilta b) äärimmäisen tunnekylmiltä.Emme vaan kerta kaikkiaan osaa sanoa tai tehdä mitään. Katsomme vaan sitä ruutua.

Minun poskelleni vierii kyynel ja lääkäri tarkastaa munasarjatkin. Ihan kuin kuulisin mieheni niiskauttavan.

Mites se koko? Kun nyt pitäisi kuitenkin olla se 7+5, saan vihdoin kysyttyä. Kyllä tässä joku koira on oltava haudattuna.

Koko ei ole ongelma, tämä on niin millipeliä.

Tuo kuvakin vähän aina hankaloittaa mittausta, missä asennossa sattuu olemaan, kätilö komppaa.

Joo. Ei siitä tarvitse huolestua, hyvältä näyttää.

Illalla pakotan miehenikin lataamaan raskausäpin puhelimeensa.