Kertoisit nyt!
Meidän talomme suuri koko on oiva johdatus perheenlisäysaikeistamme kysymiseen. Onhan se tietysti poikkeuksellista, että kolmekymppinen pariskunta asustaa aivan kaksistaan 200 neliön torpassa, joten sinänsä aiheenvaihto remontoinnista lapsiin on ihan luonteva keskustelunjatke. Ei ehkä korrekti, mutta luonteva kuitenkin –varsinkin uusille tuttavuuksille, jotka eivät keksi jutella oikein muustakaan.
Perheenlisäysaikeet tuntuvat edelleen olevan valtaosalle yleinen, harmiton small talk-aihe. Minäkään, törppö, en ennen tajunnut, että sellaiset kyselyt ovat kaukana kepeästä tutustumisesta. Olen aikoinaan monesti kysynyt lapsiaikeista ihan suoraan, koska sellaista vähän niin kuin kuului kysyä, kun ihmiset alkoivat mennä naimisiin ja niin edelleen. Ympärilläni on aina kyselty ahkerasti samaa, minultakin.
En kyllä kertaakaan miettinyt aidosti, että minkälaista vastausta minä oikeastaan odotin. Miten minä oikein kuvittelin, että keskustelu siitä jatkuu?
Harva vastausvaihtoehto lapsiuteluun on niin kepeä, kuin minkälaiseksi kysymys itsessään on tarkoitettu. Kai sitä luulee kuulevansa
A) no meille itse asiassa tulee kohta vauva, tämä on raskausvatsa
B) heh, katsotaan sitten paremmalla ajalla, boom, pallo uudesta keskusteluaiheesta jää vastapuolelle, hilpeä jutustelu ympäripyöreistä aiheista jatkuu
C)… No, muita harmittomia tai hauskoja vastauksia ei taida olla.
Vaihtoehdot C-Ö vaan ovat enemmin tai vähemmin kiusaantuneita, joko vastaajalle tai kysyjälle. Puhumattakaan A:n ja B:n mahdollisesta mielipahasta. Ei minulla ikinä ennen käynyt tämä mielessäkään.
Lapsettomuuden myötä olen korkeintaan esittänyt retorisen kysymyksen lapsista, johon itse vastaan heti kertoen omasta lapsettomuudestamme. Toivoisin, että edes yhdessä keskustelussa meidän lapsettomuutemme on juuri se oljenkorsi, jonka kaappilapseton vastapuoli toivoi kuulevansa. Hän voi sitten vapaasti kertoa omasta tilanteestaan, haaveistaan tai peloistaan, tai kysellä lapsettomuudesta, tai vaihtaa aihetta.
Mä taisinkin nähdä sut aiemmin tuolla pihalla. Oliko sulla sellaiset kolme pientä poikaa, kuulen mieheni kysyvän tuntemattomalta nelissäkymmenissä olevalta mieheltä. Olemme buffettijonossa häissä, joista tunnemme tuskin ketään.
Kyllä, hänen vanavedessään tosiaan kulki kolme naskalia. Huomiota herättävä kolmikko – tuntemattoman silmissä hupaisan rasavilli, lähimpien silmissä ehkäpä häsläävä ja tuhoisa joukkio.
Mies tuntee asuinalueemme ja keskustelemme raksailun iloista ja suruista. Sen ohella hän kommentoi puoliksi kysyvällä äänensävyllä Onpa se kyllä tosi iso talo, no teillekin varmaan sitten tulee joskus lapsia, mahtuu hyvin ja minä huokaisen skågenkulhon äärellä syvään helpotuksesta kuullessani, ettei mieheni ala vastauksena kertoa asian oikeaa laitaa.
Minua lapsikyselyt eivät vielä raasta rinnasta, mutta eiväthän ne helpota unohda parhaasi mukaan lapsettomuus ja nauti hellekesästä– ohjeen toteuttamista.
Oikeastaan minua tuskastuttaa kyselyissä eniten se, että periaatteessa haluaisin kertoa rempseästi kaikille tuollaisille kyselijöille olevani tahattomasti lapseton, mutta en vaan saa sitä sanottua. Se on arempi ja vaikeampi asia, kuin mitä haluan myöntää, se minua harmittaa.
Talosta ja sen remontoimisesta on helppo jutella melkein kenen tahansa kanssa pitkätkin tovit, ja alakerran pohjaratkaisusta uusi tuttavuutemme saa seuraavan aasinsillan mantereelta takaisin lapsisaarelle. Kyllähän se [kuraisten lapsien peseminen] varmaan teilläkin on joskus edessä, eikö ja me vastaamme niin, tai onhan kurarallissa helppo koiraakin pestä. Samassa olemme sipsuttaneet manchegotarjottimen luo, jossa nauramme yhdessä sille tosiasialle, että lapset ovat vähintään yhtä likaisia mutta pistävät, ikävä kyllä, enemmän hanttiin.
Lämminsavulohen äärellä hän vielä kerran kommentoi Ette tekään varmaan ikuisesti siinä kaksin asu, ja minä mietin, että hän todellakin haluaa harvinaisen sitkeästi selvittää tämän asian. Vilkaisen lautaseni ohitse vatsaani varmistaakseni, etten minä todellakaan voi tässä luomuksessa näyttää siltä, että olisin raskaana.
Itsepä tätä kerjäsimme, kai, kun aloitimme keskustelun nimenomaan hänen lapsikatraastaan, mietin. Tuntuukohan lapsista kyseleminen typerältä kenestäkään lapsellisesta ihmisestä? Toivooko kukaan heistä, että häneltä kyseltäisiin ennemmin vaikka Mongolian sääolosuhteista? Annamme miehelle taas yhden ympäripyöreän vastauksen ja tiemme erkanevat eri pöytiin. Kiitos, plaseeraus.
Akselin ja Elinan häävalssi, ja muutama muu, on tanssittu ja mies saapuu jatkamaan juttua meidän pöydästämme vapautuneille paikoille. Hän on kyllä tosi mukava. Mutta…
Yhden viskilasillisen aikana hän ehtii kysyä lapsista vielä kolmesti, ilman mitään kiertelyjä, vaikka hän ei edes vaikuta kovin päihtyneeltä. Minä varmasti näytän jo epäuskoiselta – eikö hän millään, millään, suostu nyt vaihtamaan levyä?
Arvaan, mitä mieheni miettii.
No on me kyllä lapsia haluttu, jo tosi pitkään, mutta eipä ole tullut. Käydään lapsettomuushoidoissa niin saa nyt nähdä, hän sanoo lopulta.
Katson jännittyneenä vieraan miehen kasvoja. Hah!!! Etpä nähnyt tämän tulevan, et varmaan! Opitpa nyt kerrasta, osaatpa olla jatkossa tivaamatta tällaisia.
Yllätyksekseni tämän hilpeän miehen kasvot kirkastuvat silminnähden.
Ihanko totta! Niin se meilläkin meni tuon vanhimman kanssa! Mekin yritettiin viisi vuotta ja hoidoilla sitten onnistui.
Sitten kun se korkki lähtee niin niitä tulee kuin plussapalloja! Hups vaan, hän höröttää. Saakos olla lisää boolia?
Nauramme ääneen koko kolmikko, ja asia on käsitelty. No, tätä minä en nähnyt tulevan.