Kun me saimme lapsen
Äidiksi tuleminen tapahtui periaatteessa silmänräpäyksessä tunnin ponnistusvaiheen päätteeksi. Käytännössä, en vielä kuukausienkaan jälkeen miellä itseäni äidiksi.
Siis joo, tietenkin minulla on nykyään elämäni keskiössä mielettömän ihana vauva, mutta minäkö äiti… Kuulostaa vieläkin oudolta, kun esimerkiksi isäni näyttää pojallemme minua sanoen katsoppa ukkeli, kuka se siellä, äiti!
Kai minä onnistuin vieraannuttamaan itseni äiti-tittelistä kaikkien lapsettomuusvuosien aikana.
Äidiksi tuleminen ei siirtänyt mannerlaattoja tai tehnyt minusta kertaheitolla uutta persoonaa. Olemme mielettömän onnellisia tuoreita vanhempia, mutta synnytyksestä ei alkanut valtaisa tunnemyrsky, jonka myötä näkisin maailman aivan uusin silmin.
Kyllä, hän on minulle maailman rakkain, mutta en minä sanoisi, että yhtäkkiä minut valtasi universumia suurempi rakkaus.
Kyllä, se täydellinen pieni käärö oli heti täydellinen oma käärömme, mutta ei minun sieluani raastanut katsoa, kun häneltä otettiin kantapäästä verikoe.
Kyllä, itkin katsoessani maailman söpöimmän pojan tuhinaa sinivalon alla (onnekseni hän joutui olemaan sinivalossa vain yhden vuorokauden). Itkin katsoessani kun hän, kaksipäiväinen pikkiriikkinen olento, joutui makoilemaan yksinään ilman peittoa ja silittelemään itse omaa poskeaan…. vaikka poika oli kaikkine valoinensa minun sängyssäni, noin viiden sentin päässä naamastani.
Kyllä, nukuimme kuukauden omat poskemme kiinni unipesän reunavallissa valvoen hänen tuhinaansa, mutta nukuin myös mielihyvin muutamia täysiä öitä vierashuoneessa.
Kyllä, tuijottelen häntä myös silloin, kun olisi järkevää itsekin nukkua, mutta vieraiden saapuessa annan hänet mielihyvin heidän syliteltäväkseen. Eiväthän he muuten tajua, kuinka mielettömän ihana tuo pieni vauva on!
Minulle äitiys on uskomatonta: siis kirjaimellisesti en voi uskoa, että minulla on nyt tuollainen täydellinen pieni poika.
Päällimmäisenä fiilis on onnellinen, helpottunut ja epäuskoinen, kun vuosikausien piina selittämättömän lapsettomuuden epätietoisuudesta on vihdoin ohi näin onnellisella tavalla.
Välillä ollessani yksin kauppareissulla säpsähdän ajatusteni uumenista. Ihan kuin tajuaisin yhtäkkiä olevani kaupassa pyjamassa: minullahan on nykyään lapsi!! Oliko se unta vai olenko unohtanut sen johonkin?
Minun mielialani on koko ajan ollut oikein hyvä (kiitos verrattain helpon synnytyksen, tukiverkon ja varmaan jonkun omituisen hormonitoiminnan), mutta onhan tämä minullekin herkkää aikaa.
Tietysti itkin, kun olin työntänyt poikamme synnytyssalista kärryssään perhehuoneemme keskelle, ja mieheni katsoi minua kärryn toisella puolella olevalta pediltä kysyen lämpimästi oletko sä nyt onnellinen. Tietysti olin, mutta olin mä onnellinen jo ennen tätä, vain hänen kanssaan.
Tietysti itkin, kun olin ensi kertaa kotimme eteisessä poika sylissäni omia vanhempani vastassa, ja he halasivat meitä itku silmissään. Jos nyt rehellisiä ollaan, niin minulle tuli nytkin tippa linssiin sitä muistellessa.
Ja täytyy tunnustaa, että minäkin, ice queen jolle raskauskin oli ihan seesteistä aikaa, herkistelin ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen turhemmillekin asioille. Vai tuliko sinullekin kyynel silmään lukiessasi ralliselostajan ylistystä Rovanperän autonhallinnasta kolmella renkaalla?
Kai niitä kuuluisia tunnemyrskyjä on pienempinäkin puhureina, ja se on ihan jees.