Kurjinta on

se, että kiertosi on jo viikon pidempi kuin viime kuussa, mutta silti joka ikinen aamu liuskaan piirtyy vain yksi viiva. Yksi ainoa viiva, vierellään niin kovin valkeana hohtava testialue.

Tekisi mieli hakea eteisen kaapista punainen permanenttitussi ja vetää siihen viivoittimella kaunis, vahva, toinen viiva. Tai vaikka värittää koko p*rkeleen tikku huolellisesti purppuranpunaiseksi, ja syödä vasta sitten aamiaista.

Kurjinta on se, että joka ikinen päivä mietit, jospa sittenkin. Koska ihmeitähän tapahtuu, eikö?

Joka ikinen päivä, kun yllätykseksesi heräätkin hyviltä yöunilta odotetun menkkaherätyksen sijaan, ajattelet toiveikkaasti, että ehkä se ei vaan näkynyt vielä eilen testissä.

Äärimmäisen herkässä 10 mIU liuskatestissä, muistutat itsellesi.

Silti joka ikinen päivä petyt aivan yhtä kovasti. Pettymyksen pitäisi kaiken järjen mukaan olla päivä päivältä pienempi, mutta ei se vaan ole.

Miksi ne eivät vaan voi jo alkaa?

Kurjinta on tämä ikuinen välitila. Toiveiden ja pettymysten ikuinen vuoronvaihto.