Mitäpä siitä puhumaan
Minusta ihan varmasti paistoi, etten kysellyt ystävieni kuulumisia ajatuksella. En vaan kyennyt olemaan kunnolla läsnä, vaikka pinnistelin keskittymistäni koko lenkin.
Minua hävetti, että ajatukseni harhaili jatkuvasti. Viime tapaamisestamme oli tosi kauan aikaa, ja nyt kun vihdoin onnistuimme tapaamaan, minä olin vaisu (tuoreiden vauvauutisten vuoksi). Eihän se edes ollut mitenkään henkilökohtainen uutinen, minun olisi pitänyt osata sivuuttaa se.
Ystäväni eivät kuitenkaan huomauttaneet asiasta, enkä minä itse kertonut, että minua painaa yhtään mikään. Olisin kyllä voinut kertoa ihan suoraan, siksikin, että he ovat niitä harvoja ihmisiä, jotka tietävät lapsettomuudestamme.
En halunnut kertoa heille, koska pelkään, etteivät he sitten aikanaan uskalla kertoa minulle vauvauutisiaan. En halua jäädä vauvauutisista paitsi.
Tai siis, en missään nimessä haluaisi kohdata minkäänlaisia vauvauutisia, mutta totta kai haluan.
Sama selkokielellä: toivon, että kaikki vastuulliset ihmiset saavat tahtoessaan lapsen, ja haluan olla ystävä, jolle siitä kerrotaan. En halua, että ne uutiset tuntuvat minusta kamalilta.
Kotimatkalla luin myös mieheni lähettämän onnitteluviestin ryhmäkeskusteluun. Ajattelin ottavani uutisen puheeksi hänen kanssaan illalla.
Sitten mietin tarkemmin: mitä puhuttavaa meillä siitä oikeastaan olisi?
Istuisimme kai saunan jälkeen sohvalla, minä tarjoaisin hänelle jäävettä, ja ottaisin vauvauutisen puheeksi mukamas ohimennen. Sillä tavalla puolihuolimattomasti.
Niin, Eero ja Sara saavat sitten huhtikuussa lapsen.
Niin. Niin saavat näköjään, joo, mies vastaisi, nostamatta katsettaan tabletista.
Joo-o…
Tässä vaiheessa tajuaisin, että eihän meillä ole siitä mitään analysoitavaa. Se oli meille vain informatiivinen asia, jonka me molemmat olimme kuulleet varmuudella jo aiemmin päivällä.
Ei se oikeastaan ollut yllätys, jatkaisin, kun en keksisi muutakaan aiheeseen liittyvää.
Niin, ei ollut. Tjoo. Aika hullu muuten tuo Navalnyi kun menee vapaaehtoisesti takaisin Venäjälle.
Ja siinä se sitten olisi. Miksi minä oikeastaan haluaisin keskustella siitä?
Haluanko sanoa hänelle, että minusta tämä tuntuu siltä, että emme ikinä saa lasta? Ei – en haluaisi ajatella niin, en halua sanoa niin ääneen etten ajattele niin yhtään enempää, enkä varsinkaan halua istuttaa hänelle samaa ajatusta.
Vai odottaisinko kuulevani, että hänestäkin tuntuu paskalta, kun lähipiiriimme ilmestyy lisää lapsia?
Emme maininneet aiheesta halaistua sanaa. En vieläkään tiedä, pysäyttikö uutinen hänetkin. Toivottavasti ei.