Mukamas pikkujuttuja
#alkutaipale edeltävän postauksen alkutaipaleelta voit lukea täältä.
Mieheni oli onnistunut hoitamaan velvollisuutensa ennen minua, ja lopulta sain hänen piikittelynsä ansiosta itsekin näytteenoton työn alle. Näytteenanto olisi kai kannattanut hoitaa aiemmin, sillä en jaksanut oikein muistaa, mitä ihmettä se hoitaja oikein selitti kaikenlaisista säilöntäaineista ja muista ohjeista niihin purkkeihin liittyen.
Eihän se voi kovin vaikeaa olla. Ja kai ne sitten pyytävät uusia näytteitä, jos en saa näin yksinkertaista tehtävää suoritettua.
En ymmärtänyt, mitä kaikkea minun eritteistäni haluttiin tutkia, mutta virtsaa ja verta sinne kaivattiin ja prolaktiinin vuoksi verikoe oli otettava keskellä päivää. Töissä väitin lähteväni hakemaan pakettia. Naamastani varmasti paistoi, että valehtelin menoistani.
Ojensin iäkkäälle hoitajalle nivaskan valmiiksi tulostettuja tarralappuja, joissa oli kaikenlaisia huomautuksia geeliputkista ja mistä lie. Hän yritti päästä perille asioistani kovin vaikealta vaikuttavien it-järjestelmien syövereistä, kunnes vihdoin pääsi virittämään sidettä käsivarteni ympärille. Siinä oli nallukoita.
Minun oli pakko tunnustaa, että pelkäsin verikoetta oikeastaan aika tosi paljon. Muistaakseni olin ollut elämässäni vain yhden ainoan kerran sellaisessa jamassa, että minulta on otettu kyynärästä verikoe. Se oli hirveää. Suonta ei meinannut löytyä kummastakaan kädestä (ja olin lähes tajuton jonkun bulgarialaisen myrkkybakteerin jäljiltä).
Ahaa, hoitaja katsoi arvioiden. Kipataas tätä tuolia sitten vähän mukavampaan asentoon ja katso sinä sitten pois päin.
Ei se kyllä satu. No ei ei , tiedänhän minä, verikoe on pikkujuttu.
Hoitaja vahti minua haukkana laskiessaan verta kolme putkea. Minulle se oli valtaisa määrä. Minä, ihminen, jolta on aiemmin otettu verta vain sormenpäästä kuin pikkulapsilta, on nyt lapsettomuustutkimuksissa?
Näissä hommissa minä olin kuin floridalainen vaihto-oppilas sitomassa vihtaa. Ajokortiton kalliolainen hipsteri traktorinpukilla puimatöissä. En olisi halunnut, että kyynäärvarteni ihoa edes silitetään, ja tuossa hän nyt viritteli neulaa ja putkiloita ja desinfiointiaineita. Minua vähän kuvotti.
Tuloksia odotellessa viikot tuntuivat loputtomilta. Loputtomammilta kuin piinaviikot koskaan aiemmin.
Kaikki asiat tuntuivat varoittavan minua tulevista vaikeuksista. Näin mieheni kummilastemme seurassa aivan uudessa, uhkaavassa valossa, ja haaveilemamme talo alkoi vaikuttaa surkuhupaisalta vitsiltä kahdelle ihmiselle asuttavaksi. Aiemmin en ollut todellakaan sisäistänyt, että jotain niinkin hirveää kuin lapsettomuus, voi hyvinkin osua meidän kohdallemme.
Emme juuri keskustelleet asiasta, mutta huomasin mieheni potevan samaa tulevaisuudenpelkoa, sillä hän kyseli menkoistani taukoamatta.
Suunnittelimme vappua, juhannusta, lomamatkaa, ja ymmärsin, että kaikkia niitä olin suunnitellut samalla entä jos olen silloin raskaana-mentaliteetilla jo vuosi sitten. Miten hirveän monia raskaustestejä olinkaan jo ehtinyt tehdä turhaan. Päätimme varata uusia reissuja, vaikka puolen vuoden päässä siintävä syksy tuntuikin samalla läheiseltä ja hirvittävän etäiseltä – etäiseltä sitä ajatellen, että lapsettomuutta olisi silloin takana jo kaksi lohdutonta vuotta.
Tuloksia ei alkanut ilmestyä OmaKantaan, ja olin varma, että syynä on se, että niistä on paljastunut jotain hälyttävää. Jotain lopullista.