Mututuntuma
Tuntui itsestäänselvälle, että nyt tämä asia vihdoin järjestyy, kun rintavarustukseni turposi, kuvittelin tikkuun haalean viivanpaikan ja Anssi Kela lauloi tää riittää, sisältäni sut puhallan pois.
Tuntui vähintään yhtä itsestäänselvälle, että tämä paska on vasta alussaan eikä tämä todellakaan toiminut, kun tissini palautuivat normaaliin olotilaansa ja tuhru alkoi.
Palauttaakseni edes hitusen toivoani, säntään jälleen aamulla tekemään uuden raskaustestin. Salaa.
Väitän itselleni, että on hyödyllistä tietää, jos näen haaleankin viivan ennen oikeaa verenvuodatusta. Enhän ole koskaan saanut raskaustestiin mitään toiseen viivaan viittaavaakaan aikaiseksi.
Koskaan, ikinä, milloinkaan, vaikka kuinka olen toivonut.
Jätän testin tekeytymään meikkieni joukkoon, hotkin aamupalan ja palaan tutkimaan liuskaa. Tällä kertaa siinä todella on haaaaalea viiva.
Ihka ensimmäistä kertaa elämässäni, olen saanut raskaustestiin toisen viivan paikalle edes jotain. Kyllä, tämän kyllä näkisivät muutkin, vaikka se onkin haalean haalea viivantekele.
Mielessäni olen käynyt tämän hetken läpi tuhansia, tuhansia, kertoja.
Tästä hetkestä minä olen haaveillut jo vuosikausia ennen lapsettomuutta, puhumattakaan viimeisen viiden vuoden epätoivoisista poppaskonsteista, joilla olen niin kovin yrittänyt saada raskaustestiin edes jotakin muuta, ihan mitä tahansa muuta, kuin pelkän yksinäisen kontrolliviivan.
Joka IKINEN tekemäni raskaustesti, eli noin tsiljoona biljoonaa testiä tätä ennen, on ollut kirkkaan, puhtaan, kliinisen, vanish oxy actionin-valkoisia.
Me olemme vihdoin saaneet aikaiseksi varovaisen haamuviivan. Me! Vihdoin!
Kuvitelmissani tämä on tuntunut mielettömältä helpotukselta, elämäni suurimmalta työvoitolta, henkeäsalpaavalta onnelta. Sydämen muljahtamiselta rinnassa. Kuvitelmissani säntäisin heti mieheni luo ja itkisimme yhdessä onnesta.
Mutta minä pyörittelen liuskaa epäuskoisena eri valaistuksissa. Salaa. Tämä ei tunnu lainkaan sellaiselle, kuin odotin.
Tämä ei tunnu lainkaan sellaiselle voitolle, jolle jopa ovulaatiotikkujen viivat tuntuvat, sillä minä vuodan. Tai no, tuhraan, enenevissä määrin.
Lugesteronin pitäisi estää tällainen. Jos minä tuhraan jo lugen kanssa, sen käytön lopettaminen avaa tämän teurastamon portit aivan varmasti. Vaikka eihän minun keltarauhasessani pitäisi tietysti mitään vikaa olla, sekin on varmistettu verikokeilla jo monesti.
Tämän haamuviivan pitäisi olla lähes viiden vuoden toivomisen ja rukoilun onnen huipentuma, mutta minua ahdistaa. Tämä on varmasti suolaa haavoihini.
Jotenkin olen aivan varma, että tähän liuskaan ei pidä uskoa.
Mietin, joko kertoisin tästä miehelle, ja kuinka sen tekisin. Miksipä en kertoisi, kyllähän hänkin tätä on odottanut niin hirveän kauan aikaa?
Eihän ole mitään muuta salattavaa, kuin se valtaisa epäonnistumisen suru, joka kasvaa aivan eri mittasuhteisiin, jos olemme jo yhdessä katsoneet liuskan kahta viivaa.
Tuntuu ilmiselvältä faktalta, että tämä haamuviiva vain kaivaa minulle seuraavaan pettymykseeni syvempää kuoppaa. Mututuntumani sanoo, ettei tästä kannata iloita sekuntiakaan.
Kuinka raastavaa olisikaan raportoida miehelle kuukautisten alkamisesta, jos olisimme jo tutkineet kahden viivan liuskaa. Se on sydäntäsärkevää muutenkin.
Pakkaan työlaukkuuni jo kertaalleen kodinhoitohuoneeseen piilotetut Buranat ja kourallisen tamponeja.