Muut tietävät paremmin

Olen käynyt lapsettomuushoidoissa kolme vuotta salaa. Salaa kaikilta muilta, paitsi tietysti mieheltäni ja muutamalta ystävältä.

Terveen ihmisen hoitaminen on hyvin yksinkertaista, samoin kuin niin kummallisesti viallisen ihmisen, ettei lääketiede pysty määrittelemään, mitä hänessä voisi olla vialla. Siksi hoidot ovat olleet suorastaan helppoja, ja minun on ollut mieluisampaa luikkia lääkäriin mitä omituisimpien tekosyiden varjolla, kuin kertoa asiasta avoimesti.

Minä osoittauduinkin nopeasti erittäin sujuvaksi valehtelijaksi, mitä tulee lääkärikäyntieni peittelemiseen. Päätin paljastaa täydellisen elämäni särön suuremmalle yleisölle vasta sitten, kun hoidot ja/tai niissä käyminen osoittautuvat hirvittävän hankaliksi, ja yllätyksekseni täksi virstanpylvääksi paljastui vasta hoitojen aloittaminen toisella paikkakunnalla (eli IVF HUS:lla).

Itse asiassa, olen jo keksinyt montakin peitetarinaa myös tuleville poissaoloilleni. Tämä on kai kolmen vuoden harjoittelun ansiota.

Ei! En voi pettää itseäni ja jatkaa tällaista valehtelua. Päätin jo hoitopolusta kuullessani, että viimeistään IVF-vaiheessa meidän on pakko kertoa asiasta perheillemme, vaikka se vaikeaa onkin.

Olemme läheiset sekä omien, että mieheni vanhempien kanssa. Ajatuskin vanhempieni menettämisestä kuristaa kurkkua, ja ajan rajallisuuden vuoksi haluaisin olla nykyistäkin läheisempi heidän kanssaan. Mietin usein, miten toteuttaisin sen käytännössä. Hmm, idiootti, mitä jos vaikka ihan vaan kertoisit lapsettomuudestasi? 

Vanhempani ovat mahtavia tyyppejä ja meillä on hyvät välit. En pelkää kertoa heille mitään. Minulla oli ihana lapsuus ja tiedän, että minä ja sisarukseni olemme heille tärkeintä maailmassa.

Ja juuri siksi en haluaisi kertoa. He tietävät tuhat kertaa paremmin kuin minä itse, mitä menetän.