Onnellisten ihmisten paikka

Minusta on nyt tullut ihminen, jonka kuuluu pitää huolta leppäkertuin ja pupusin koristellusta pikku kortista. Leppäkertut ja pupuset eivät tunnu minun elämääni kovinkaan luonnollisilta asioilta, joten piilottelen korttia Loviassani.

Oli minulla polillakin joskus sellainen hempeän vaaleanpunainen kortti, jota säilytin ehkä kaksi käyntikertaa niistä sadasta. Siihen oli muistaakseni kirjattu pistoslääkkeiden annosteluohjeita. Piilottelin sitäkin, enimmäkseen siksi, että moni olisi voinut kuvitella sen olevan neuvolan kortti. Molemmissa korteissa on muuten naistalo.fi-tarra.

Seulonnan perusteella ei ole mitään aihetta jatkotutkimuksiin. Nämä loistavat uutiset eivät juurikaan vähentäneet sitä tunnetta, että tämä hoitotauko päättyy pian. Minulla on edelleen huijarisyndrooma.

Tuntuu siltä, että meillä menee nyt ihan mukavasti, elämä rullaa huoletta, mutta kohta on kerättävä voimat ja otettava taas askeleita johonkin suuntaan. Ilmoittauduttava hoitoihin ja alettava rustaamaan kalentereihin lääkäriaikoja, follikkeliseurantaa, tilattava sikakalliita lääkkeitä riittävän ajoissa ja piilotettava niitä jääkaappiin, tarkastettava ovulaatiotestivaranto. Sellaisesta metatyöstä, ja fyysisestäkin työstä, on tullut minulle normaalia arkea, mutta nyt sitä ei tarvitsekaan tehdä.

Minut on nimittäin teleportattu aivan uuteen ulottuvuuteen.

Tässä universumissa ihmiset hymyilevät autuasta hymyä. Täällä ihmiset ovat rauhaisan onnellisia, he eivät kiirehdi mihinkään.

Tämä, neuvola, tuntuu olevan suoranainen levollisuuden ja onnen tyyssija.

Täällä ihmiset odottavat tulevaa malttamattomina, innolla! Polilla tulevaa odotetaan kauhulla.

Täällä ihmiset hehkuvat! Täällä kuullaan visertäviä sydänääniä, sellaisia, jotka saavat sydämen läpättämään ja silmäkulmat kostumaan.

Polille, minun tukikohtaani, kaikki saapuvat ongelman, ongelmien, kanssa. Polilla keskiössä ovat toimenpiteet, diagnoosit, hoidot. Loppuelämää mullistavat uutiset ja päätökset. Kivuliaat hoidot ja kivuliaat päätökset. Polilla asioimisen ydin on odotus, jolle ei ole määräaikaa.

Polilla minä olen asiallisesti Rantanen (nimi muutettu). Täällä minä olen Emilia.

Täällä minä olen ollut ensimmäisestä kerrasta asti pelkkä Emilia. Mistä he muka tietävät, kuinka monta Emiliaa aulassa istuu? En lainkaan yllättyisi, vaikka hän kutsuisi minua ensi kerralla Eemiksi, sillä hän varmasti huomasi mieheni kutsuvan minua siksi.

Niin, täällähän minua kutsuu yksi ainoa ihminen. Polilla minua on ollut vastassa kymmeniä eri hoitajia ja lääkäreitä (aina vieraita, mutta silti toinen toistaan ystävällisempiä). Täällä minua kutsuu aina sama herttainen mummoihminen, joka alkoi kutsua minua pelkällä etunimellä jo ennen ensimmäistäkään tapaamista.

Täällä hoitajat kuikuilevat vähän väliä odotusaulaan, josko juuri hänen odottamansa asiakas olisi jo saapunut paikalle. Täällä varattu aika ei ole systemaattisesti myöhässä, eikä ainakaan myöhästy helposti tunnilla, kun lääkäri on joutunut avustamaan vaativaan leikkaukseen. Jos aikasi varataan kello kahdeksaksi, sopii vallan mainiosti, että tulet sitten kun ehdit, vaikkapa varttia yli. Ei se ole niin tarkkaa.

Tottakai neuvolassakin voi saada äärimmäisen huonoja uutisia. Neuvolasysteemi on todellakin kultaa. Ei tämä minusta ole millään tavalla turhaa, mutta tämä on vaan aikamoinen hyppy tuntemattomaan.

Olen aina saanut polilla äärimmäisen ystävällistä ja asiantuntevaa palvelua, mutta fakta vaan on se, että siellä ollaan vakavahenkisen ongelman vuoksi. Tällainen zen-ilmapiiri on käsittämättömän ihanaa! Tätäkö on normaali?

Täällä otetaan kengät pois eteisessä! Mieti. Hiihdellään sukkasilteen.

Tänne minä puen jonkin lyhythihaisen paidan ja kashmirvillatakin, sillä täällä mitataan aina verenpaine. Kuten olen oppinut, tänne ei kannata tulla mekossa, niin kuin polille (ylös rullattu mekko sotkeentuu geeliin paljon paitaa helpommin).

Täällä ihmiset jännittävät näyttää toosaansa tuntemattomille ihmisille (eivätkä he todellakaan riisu housuja pois pyytämättä). Suuri osa heistä ei ikinä ole saanut ultrasauvaa tai muita instrumentteja pimppaansa, eivät ainakaan papa-seulonnan lisäksi.

En minä osaa käyttäytyä täällä. Minä olen outolintu!

Minä vastaan hoitajan kyselyihin ytimekkäästi ja ystävällisesti, kuten polilla, jossa yleensä itse briiffasin aina uudelle ihmiselle oman hoitohistoriani enkä halunnut viedä heidän kallisarvoista aikaansa yhtään enempää, kuin oli tarvis. Heillähän on aina kiire seuraavan pakeille, vaikka he eivät koskaan minua hoputtaneetkaan.

Täällä minä kohautan olkiani kertoessani, ettei vatsani ole mielestäni kasvanut eikä minulla ole oikeastaan mitään muitakaan tuntemuksia, ja hoitaja vaikuttaa hieman pettyneelle. Mieheni naureskelee mielialani vaihdelleen viimeiset kymmenen vuotta ja minä totean hoitajalle, ettei minulla myöskään ole erityisiä mielitekoja. No, ainahan hiilareita ja suklaata tekee mieli, ei tässä ole mitään erikoista swengiä.

En ole raskaana olevan naisen tyyppiesimerkki. Eihän näin tylsää tapausta olekaan! Olen kytännyt kroppani tuntemuksia vuosikausia, ei näissä vähäisissä oireissa ole mielestäni mitään mainittavan arvoista.

Välillä minä luulen olevani Yejide (Ayòbámi Adébáyòn kirjasta Älä mene pois). Yejide, joka halusi niin kovasti lasta, että kehitti itselleen valeraskauden.

Täällä virtsanäyte jätetään pikkiriikkiselle hyllylle vessassa, eikä siihen edes tarvitse liimata lappua. Riittää, että purkin alle raapustaa lapulle etunimen, ja jos haluaa olla oikein huolellinen, niin kirjaa siihen myös sukunimen ensimmäisen kirjaimen. Naurahdin vahingossa ääneen, kun herttainen hoitaja neuvoi tämän minulle ensimmäisen kerran.

Ja jos tarkkoja ollaan, niin täällä se on pissanäyte eikä virtsanäyte.

Täällä kylmiä sormiani voivotellaan hemoglobiia mitatessa, siis sellaista pikkiriikkistä nipistystä ja pikkiriikkistä veritippaa, jonka olen viimeksi kokenut peruskoulun lääkärintarkastuksessa. Se ei heikota, tee kipeää tai epäonnistu, kuten kyynäristä moneen otteeseen pistettävät verikokeet.

Täällä tiedustellaan, olenko hennosta kuvotuksestani huolimatta pystynyt syömään raskausajan vitamiinini, eikä sitä, aristaako pistoskohta pahasti.

Täällä kysellään hartaudella voimavarakaavaketta ja varmistetaan kymmenen kertaa, eikö tuleva isä tosiaan halua omaa, henkilökohtaista neuvola-aikaa. Minä painostan mieheni mukaan jokaiselle yhteiselle kerralle ihan vaan siksi, että tämä neuvolaskene on minulle aivan yhtä omituisen pumpulinen ympäristö, kuin hänellekin.