Lähipiirini tuntuu tulvivan raskausuutisia. Se on hirveää. Ei todellakaan yhtä musertavaa kuin aikana ennen raskautta, mutta silti ahdistavaa.
En haluaisi myöntää sitä, mutta vauvauutiset herättävät minussa edelleen voimakasta kateutta. Ja vielä kateuttakin enemmin katkeruutta, sellaista oikein syvältä kumpuavaa katkeruutta maailmankaikkeutta kohtaan.
Tunne on ehdottomasti helpompi kuin ennen: enää kurkkuun ei nouse pala eikä rintakehän päälle laskeudu kolmeakymmentä kiloa painoa. Enää ei sentään tee mieli karata mihinkään itkemään. Nyt kateutta ja katkeruutta seuraa kuitenkin entistä polttavampi häpeä.
Nyt kun olen itsekin raskaana, koen entistä suurempaa syyllisyyttä siitä, etten ensireaktiona olekaan vilpittömän onnellinen heidän puolestaan. Minullahan on nyt pelastusrengas! Jalkani eivät ehkä yletä pohjaan, mutta pysyn kuitenkin turvallisesti pinnalla. Ei minun enää kuuluisi tuntea näin väärin.
Miksi ihmeessä se sitten tuntuu pahalta?
No, yhdet olivat tilanneet pinnasängyn vain päiviä positiivisen testin tekemisen jälkeen. Olen kateellinen sellaisesta sinisilmäisyydestä. Minäkin ansaitsisin olla noin viaton ja hyväuskoinen.
Yksikään raskausuutisten kertoja ei ole kertonut onnistumisen vaatineen erityisemmin aikaa tai vaivaa. Ei kyyneleen kyyneltä. Olen kateellinen sellaisesta vaivattomuudesta ja normaaliudesta. Minäkin ansaitsisin tuntea tämän olevan maailman luonnollisin asia.
Olisi ihanaa kuulla, että hekin yrittivät edes hetkisen. Siis ihanaa mutta kamalaa, tiedät varmasti mitä tarkoitan: ei sitä kellekään toivo, mutta se yhdistäisi meitä enemmin kuin mikään samanaikainen vatsankasvattelu.
Olisi niin lohdullista kuulla, että hekin ostivat ovulaatiotestejä ja ravasivat lääkärissä, hekin kokivat rintaa puristavia pettymyksiä ja vessassa piiloteltuja romahduksia ennen tätä onnenpotkua. Jos ei vuosikausia, niin edes jokusen sellaisen. Tämän tilin instassa tulvivat positiiviset uutiset ovat eri kategoriaa: tiedän, että niidenkin takana on lukematon määrä pettymyksiä ja ahdistusta.
Vaan ei sosiaalisessa kuplassani. Yksi toisensa jälkeen he kertovat yllättyneensä iloisesti, kun tämä kävikin näin nopeasti. Niin, kadehdin, kaikillahan raskautumisen pitäisi käydä tuolla tavoin.
Järjellä ajateltuna lähipiirini uutiset ovat tietenkin ihania: ihanaa, että maailmaan saapuu toivottua jälkikasvua, ja tosi kivaa, että lähipiirille tulee syntymään lähes samanikäisiä lapsia. Onhan sekin kivaa, että olemme äitiyslomalla osittain samaan aikaan.
Kivaa. Meille mikään asia lapsenhankinnassa ei ole ollut ennen tätä kivaa. Tuntuu vähän teennäiseltä. Kuten se uusi ulottuvuus nimeltä neuvola.
Äitejä ilmestyy ympärilleni kuin sieniä sateella, plop, plop. Kaikille heille tuntuu syntyneen uusi identiteetti kahden viivan myötä.
Uutisissa ahdistavinta on se ajatus, että olisin aivan hyvin saattanut joutua kaiken tämän keskelle myös ei-raskaana. Vähän kuin olisin myöhästynyt lennolta, ja se kone onkin tippunut alas.
Raskausuutisia on aivan kamalasti, hössötyksen määrä eri ryhmäkeskusteluissa on infernaalinen. Ei-raskaana tämä olisi aivan liikaa. Ehkä minulle annettiin täsmälleen sen verran, kuin suinkin vaan kestin.
Ihan kuin he kaikki olisivat yhtäkkiä muuttuneet taikaiskusta ensisijassa äideiksi. Alkaneet puhua samaa kieltä ja katsoa toisiaan silmiin eri tavalla, sillä tavalla kuin äiti-ihmiset toisiaan katsovat. Joo, minä olen osaa jopa pidemmällä raskaana, mutta minä olen musta lammas.
He harppovat sievien käsilaukkujen kanssa lentokentän pikakaistaa, minä raahaan sen vierellä suuria laukkujani kaksi askelta eteen ja yhden taakse.
Olemme samanlaisia ja kuitenkin niin erilaisia.
Yksi ystävä ilmoittautui äitiysjoogaan välittömästi tehtyään testin – siis raskausviikolla 5. Minä tunnustin, etten näin raskauden puolivälissäkään ole palannut kahvakuulatunneille, koska siellä minun pitäisi sanoa ohjaajalle ääneen, että minulle täytyy soveltaa liikkeitä raskauden takia.
Toinen osti sitterin raskausviikolla 7. Minulle tarjottiin äskettäin järkevää turvaistuinta, mutta en pystynyt ottamaan sitä. Rakenneultrakin on jo tehty, ja silti minun oli vastattava tuo taitaa olla juuri sellainen jonka tulemme tarvitsemaan, mutta minun on kysyttävä sen perään sitten joskus vähän myöhemmin… kun olemme henkisesti valmiita tekemään ensimmäisiä hankintoja lapselle.
Ehkä minäkin saavun silti päämäärään samaan aikaan.
