Minusta on nyt tullut ihminen, jonka kuuluu pitää huolta leppäkertuin ja pupusin koristellusta pikku kortista. Leppäkertut ja pupuset eivät tunnu minun elämääni kovinkaan luonnollisilta asioilta, joten piilottelen korttia Loviassani.

Oli minulla polillakin joskus sellainen hempeän vaaleanpunainen kortti, jota säilytin ehkä kaksi käyntikertaa niistä sadasta. Siihen oli muistaakseni kirjattu pistoslääkkeiden annosteluohjeita. Piilottelin sitäkin, enimmäkseen siksi, että moni olisi voinut kuvitella sen olevan neuvolan kortti. Molemmissa korteissa on muuten naistalo.fi-tarra.

Seulonnan perusteella ei ole mitään aihetta jatkotutkimuksiin. Nämä loistavat uutiset eivät juurikaan vähentäneet sitä tunnetta, että tämä hoitotauko päättyy pian. Minulla on edelleen huijarisyndrooma.

Tuntuu siltä, että meillä menee nyt ihan mukavasti, elämä rullaa huoletta, mutta kohta on kerättävä voimat ja otettava taas askeleita johonkin suuntaan. Ilmoittauduttava hoitoihin ja alettava rustaamaan kalentereihin lääkäriaikoja, follikkeliseurantaa, tilattava sikakalliita lääkkeitä riittävän ajoissa ja piilotettava niitä jääkaappiin, tarkastettava ovulaatiotestivaranto. Sellaisesta metatyöstä, ja fyysisestäkin työstä, on tullut minulle normaalia arkea, mutta nyt sitä ei tarvitsekaan tehdä.

Minut on nimittäin teleportattu aivan uuteen ulottuvuuteen.

Tässä universumissa ihmiset hymyilevät autuasta hymyä. Täällä ihmiset ovat rauhaisan onnellisia, he eivät kiirehdi mihinkään.

Tämä, neuvola, tuntuu olevan suoranainen levollisuuden ja onnen tyyssija.

Täällä ihmiset odottavat tulevaa malttamattomina, innolla! Polilla tulevaa odotetaan kauhulla.

Täällä ihmiset hehkuvat! Täällä kuullaan visertäviä sydänääniä, sellaisia, jotka saavat sydämen läpättämään ja silmäkulmat kostumaan.

Polille, minun tukikohtaani, kaikki saapuvat ongelman, ongelmien, kanssa. Polilla keskiössä ovat toimenpiteet, diagnoosit, hoidot. Loppuelämää mullistavat uutiset ja päätökset. Kivuliaat hoidot ja kivuliaat päätökset. Polilla asioimisen ydin on odotus, jolle ei ole määräaikaa.

Polilla minä olen asiallisesti Rantanen (nimi muutettu). Täällä minä olen Emilia.

Täällä minä olen ollut ensimmäisestä kerrasta asti pelkkä Emilia. Mistä he muka tietävät, kuinka monta Emiliaa aulassa istuu? En lainkaan yllättyisi, vaikka hän kutsuisi minua ensi kerralla Eemiksi, sillä hän varmasti huomasi mieheni kutsuvan minua siksi.

Niin, täällähän minua kutsuu yksi ainoa ihminen. Polilla minua on ollut vastassa kymmeniä eri hoitajia ja lääkäreitä (aina vieraita, mutta silti toinen toistaan ystävällisempiä). Täällä minua kutsuu aina sama herttainen mummoihminen, joka alkoi kutsua minua pelkällä etunimellä jo ennen ensimmäistäkään tapaamista.

Täällä hoitajat kuikuilevat vähän väliä odotusaulaan, josko juuri hänen odottamansa asiakas olisi jo saapunut paikalle. Täällä varattu aika ei ole systemaattisesti myöhässä, eikä ainakaan myöhästy helposti tunnilla, kun lääkäri on joutunut avustamaan vaativaan leikkaukseen. Jos aikasi varataan kello kahdeksaksi, sopii vallan mainiosti, että tulet sitten kun ehdit, vaikkapa varttia yli. Ei se ole niin tarkkaa.

Tottakai neuvolassakin voi saada äärimmäisen huonoja uutisia. Neuvolasysteemi on todellakin kultaa. Ei tämä minusta ole millään tavalla turhaa, mutta tämä on vaan aikamoinen hyppy tuntemattomaan.

Olen aina saanut polilla äärimmäisen ystävällistä ja asiantuntevaa palvelua, mutta fakta vaan on se, että siellä ollaan vakavahenkisen ongelman vuoksi. Tällainen zen-ilmapiiri on käsittämättömän ihanaa! Tätäkö on normaali?

Täällä otetaan kengät pois eteisessä! Mieti. Hiihdellään sukkasilteen.

Tänne minä puen jonkin lyhythihaisen paidan ja kashmirvillatakin, sillä täällä mitataan aina verenpaine. Kuten olen oppinut, tänne ei kannata tulla mekossa, niin kuin polille (ylös rullattu mekko sotkeentuu geeliin paljon paitaa helpommin).

Täällä ihmiset jännittävät näyttää toosaansa tuntemattomille ihmisille (eivätkä he todellakaan riisu housuja pois pyytämättä). Suuri osa heistä ei ikinä ole saanut ultrasauvaa tai muita instrumentteja pimppaansa, eivät ainakaan papa-seulonnan lisäksi.

En minä osaa käyttäytyä täällä. Minä olen outolintu!

Minä vastaan hoitajan kyselyihin ytimekkäästi ja ystävällisesti, kuten polilla, jossa yleensä itse briiffasin aina uudelle ihmiselle oman hoitohistoriani enkä halunnut viedä heidän kallisarvoista aikaansa yhtään enempää, kuin oli tarvis. Heillähän on aina kiire seuraavan pakeille, vaikka he eivät koskaan minua hoputtaneetkaan.

Täällä minä kohautan olkiani kertoessani, ettei vatsani ole mielestäni kasvanut eikä minulla ole oikeastaan mitään muitakaan tuntemuksia, ja hoitaja vaikuttaa hieman pettyneelle. Mieheni naureskelee mielialani vaihdelleen viimeiset kymmenen vuotta ja minä totean hoitajalle, ettei minulla myöskään ole erityisiä mielitekoja. No, ainahan hiilareita ja suklaata tekee mieli, ei tässä ole mitään erikoista swengiä.

En ole raskaana olevan naisen tyyppiesimerkki. Eihän näin tylsää tapausta olekaan! Olen kytännyt kroppani tuntemuksia vuosikausia, ei näissä vähäisissä oireissa ole mielestäni mitään mainittavan arvoista.

Välillä minä luulen olevani Yejide (Ayòbámi Adébáyòn kirjasta Älä mene pois). Yejide, joka halusi niin kovasti lasta, että kehitti itselleen valeraskauden.

Täällä virtsanäyte jätetään pikkiriikkiselle hyllylle vessassa, eikä siihen edes tarvitse liimata lappua. Riittää, että purkin alle raapustaa lapulle etunimen, ja jos haluaa olla oikein huolellinen, niin kirjaa siihen myös sukunimen ensimmäisen kirjaimen. Naurahdin vahingossa ääneen, kun herttainen hoitaja neuvoi tämän minulle ensimmäisen kerran.

Ja jos tarkkoja ollaan, niin täällä se on pissanäyte eikä virtsanäyte.

Täällä kylmiä sormiani voivotellaan hemoglobiia mitatessa, siis sellaista pikkiriikkistä nipistystä ja pikkiriikkistä veritippaa, jonka olen viimeksi kokenut peruskoulun lääkärintarkastuksessa. Se ei heikota, tee kipeää tai epäonnistu, kuten kyynäristä moneen otteeseen pistettävät verikokeet.

Täällä tiedustellaan, olenko hennosta kuvotuksestani huolimatta pystynyt syömään raskausajan vitamiinini, eikä sitä, aristaako pistoskohta pahasti.

Täällä kysellään hartaudella voimavarakaavaketta ja varmistetaan kymmenen kertaa, eikö tuleva isä tosiaan halua omaa, henkilökohtaista neuvola-aikaa. Minä painostan mieheni mukaan jokaiselle yhteiselle kerralle ihan vaan siksi, että tämä neuvolaskene on minulle aivan yhtä omituisen pumpulinen ympäristö, kuin hänellekin.

Mieti, jos ne sanookin, että ei tämä nyt vastaa sitä mitä pitäisi. Makaamme taas saunan lauteilla syvällisten asioiden äärellä.

Jos siellä ei olekaan kasvanut mikään. Sehän oli silloin vähän liian pieni, totean.

No kai se on aika harvinaista. Kyllä mä uskon, että siellä on kaikki ihan jees, mieheni tokaisee hilpeästi ja poistuu saunasta suihkuun.

Hän on aina hilpeä. Hän ei tunnu ikinä varautuvan huonoihin uutisiin.

Minä jään katsomaan hikistä vatsaani – se ei minun mielestäni ole kasvanut lainkaan. Raskausäpin mukaan kohtu tuntuu jo häpyluun yläpuolella, ja painelen siitä varovasti, mutten tunne mitään normaalista poikkeavaa.

Entä jos se on lakannut kasvamasta? Jos heikko oloni ja jatkuva nälkäni ovatkin on laantuneet siksi, että tämä tuotantoprosessi on keskeytynyt? Siihen on tullut häiriö ja nyt se on yksinkertaisesti lakannut. Istukassa vikaa tai jotain.

Mitä minulla sitten on seuraavaksi edessä?

Annetaanko minulle kotiin majavan satsi lääkkeitä, joudunko kaavintaan ja kaikenlaisiin seurantatutkimuksiin? Joudunko toipumaan pariksi kuukaudeksi ja aloittamaan sitten taas saman rumban uudelleen, viimeisellä pakastetulla alkiolla?

Sellainen olisi ihan meidän tapaistamme. Joutua kaikenlaisiin ikäviin toimenpiteisiin, jotka vaan on kestettävä, kun ei muutakaan vaihtoehtoa ole.

Lapsettomuustutkimusten ensikäyntiä odottava ystävä kysyi, miten ihmeessä minä olen tästä selvinnyt, kun hän on tulossa totaalisen hulluksi jo yhden vuoden jälkeen. Reseptini on äärimmäisen yksinkertainen: ei vaan kerta kaikkiaan ole muita vaihtoehtoja. Ellei sitten ole valmis luovuttamaan.

Sillä tavalla tämä toimii: tulkoon mitä vaan p*skaa, pakkohan se on vaan rämpiä läpi.

Jäimme ensimmäistä kertaa ikinä istumaan äitiyspoliklinikan odotusaulaan sen sijaan, että kävelisimme sen läpi naistentautien polille saakka. Varmaan sata kertaa aiemmin olen ohittanut tämän sohvaryhmän hengitystä pidättäen, silmät lähes kii. Tämän lay-outin suunnitellut arkkitehti ei selvästikään ole itse kärsinyt lapsettomuudesta.

Nyt aula on autio ja hyvä niin, sillä minusta olisi vieläkin todella kiusallista törmätä tuttuihin ja joutua kertomaan, mitä varten me siellä olemme. Vastaanottaa onnitteluja.

Jaahas, nyt pitäisi siis olla 12+4. Laskettua aikaa ei nyt aiota muuttaa, kun on alkionsiirrosta kyse, kätilö kertoo lämpimällä äänellä.

Haluatko sä osallistua kaikkiin seulontoihin? Aletaas sitten kurkkia.

Joo, mä voisin käydä vessassa vielä ennen sitä, sanon pälyillen ympärilleni hämärässä huoneessa. Minulla on nykyään pissahätä ihan hirveän usein, ainakin näin jännittävissä tilanteissa. Vessan ovi löytyy huoneen perimmäisestä nurkasta ja pian asettelen itseäni laverin etureunalle pelkkä mekko päällä.

Niin, nythän ei välttämättä olisi tarvinnut ottaa housuja pois, kun ultrataan vatsan päältä, rouva huomauttaa lempeästi.

Voi luoja. Mä täällä hillun p*llu paljaana ihan pyytämättä.

Nauran häpeästä ja mieheni tukahduttaa kikatusta. Sä voisit kotonakin heittää aina pöksyt pois noin herkästi, hän kommentoi myöhemmin.

Oho. Tää onkin ihan ennennäkemätöntä mulle. Kätilö asettelee häpyni päälle jonkinlaisen suuren paperin, ja minä mietin, laitettaisiinko tämä normaalisti suojaamaan housuja, joita minulla ei nyt ole lainkaan, vai johtuuko sen käyttö minun yllättävästä alastomuudestani.

Enpä muista, että olisin kertaakaan täällä käynyt siten, että olisi saanut pitää housut jalassa. Kätilö hymyilee ja alkaa sivellä laitteella litteää vatsaani.

Enää näytöllä ei näy suttua, vaan ihan pienen ihmisen näköinen hahmo. Katson sen hyppimistä lumoutuneena, mutten voi uskoa, että näky on peräisin minusta.

Tuolla oliolla on kaikki hyvin. Kätilö ultraa varmaan puolisen tuntia, selostaa kaikesta sydämen rakenteista aina napanuoran suoniin saakka. Me emme keksi juuri mitään kysyttävää, tuijotamme vain. Sukupuolta ei vielä näe.

No, ainakaan ei saada kaksospoikia, virnistän miehelleni. Mä näin unta sellaisesta, selitän kätilölle.

Heh. Sen mä voin kyllä varmistaa, ei ole kaksosia. Niskaturvotus on hyvin vähäistä ja kaverilla on kaksi potkivaa rimppakinttua, kädetkin. Kaikki niin hyvin kuin tässä vaiheessa voi todeta olevan.

Hän on kasvanut hyvin ja koko vastaa viikkoja, eli varhaisultran lääkäri oli oikeassa. Ei ollut syytä huolehtia, mutta minä huolehdin silti. Tietenkin.

Siellä se hyörii näytöllä, kauniin muotoinen kallokin, kätilön arvovaltaisen arvion mukaan. Nenä ei ole oikeasti näin iso, kätilö huomauttaa yhtä kuvaa ottaessaan, tuo ultrakuva välillä vähän venyy, yritetääs ottaa toisesta suunnasta vähän parempi.

Katso nyt, samanlainen rimppakinttu kuin sä, kiusaan pitkänhuiskeaa miestäni.

Samanlainen etureppu ainakin, hän naurahtaa. Vatsa tosiaan on kauniin pinkeä.

Ultrataanko kaikkia ihmisiä aina näin pitkään ja hartaudella, vai huomaako hän, että nuo eivät vieläkään usko saaneensa ihka omaa lasta alulle? Jos hän ei tietäisi meidän yrittäneen tätä mielettömän pitkään ja hartaasti, reaktioistamme, tai siis niiden puutteista päätellen, hän varmaan luulisi lapsen olevan ei-toivottu.

Saavatko kaikki muutkin tusinan ultrakuvia mukaansa? Kehoitetaanko muitakin ottamaan puhelimellaan videota lapsensa liikkeistä?

Katselen videota loppupäivän, eikä hetkeäkään tunnu siltä, että se voisi olla minun lapseni. Myllätä tälläkin hetkellä jossain tuolla tekonahkahousujeni nappien takana. For real.

Me vain tuijotamme näyttöä mykistyneinä kätilön välillä selostaessa rauhallisesti. Olisin ihan hyvin voinut laittaa aamulla ripsiväriä. Onhan tuo hienoa, paremmin ei voisi ilmeisesti ollakaan, mutta… emme me osaa vastaanottaa hyviä uutisia. Emme me uskalla huokaista helpotuksesta.

Minusta ainakin on tullut tässä prosessissa hirveän varautunut. Kyllähän minulta putosi jonkinlainen paino harteilta, mutta ei tämä vieläkään konkretisoidu.

Mieheni sen sijaan alkoi kysellä minun kuulumisiani teidän kuulumisina.